Loma sujui kuten pitikin paitsi juoksujen osalta. Suunnitelmissa oli juosta paljon, maisemiksi kun oli luvassa varsin ainutlaatuista herkkua: harvoin sitä pääsee tulivuorten rinteille tarpomaan Atlantin siintäessä horisontissa. Säät olivat Lanzarotella Kanarian saarilla keväisen kauniit ja raikkaat ainakin meren tuntumassa. Sisemmällä lämpötila kohosi iltapäiväsiestan aikoihin yli 25 asteen, mikä tuntui härmäläisestä kuumalta äkkiseltään. Aurinko paistoi viikon aikana joka päivä, eikä sateitakaan saatu.

Syynä juoksujen vähyyteen ei ollut lämmin keli, vaan vatsavaivat, jotka alkoivat loman kolmantena päivänä. Syytä niihin en ole selvittänyt, mutta sen verran murinoita ja kurinoita sekä kivuliasta vääntelyä esiintyi yötä päivää, että juokseminen oli hyvin epämiellyttävää ja tuskaista. Yritin lievittää oireita maitohappobakteerikapseleilla, joita onnistuin eräästä apteekista itselleni solkkaamaan joskus loppuviikosta. Ne auttoivatkin mutta niin paljon oireilu oli minua jo nestehukan ja huonojen yöunien ansiosta uuvuttanut, että lepäily on jatkunut vielä tänään. Kävelyä vatsavaivat eivät sentään estäneet, ja sitä puolta harrastinkin kohtalaisen paljon.

Kaksi mainittavaa lenkkiä ehdin tehdä. Toinen oli vain noin tunnin mittainen, koska pääsin lähtemään liikkeelle vasta siestan aikaan. Lämpötila oli ehtinyt kohota aamun lukemista reippaasti, ja sainkin tuntea sen nahoissani. Ei auttanut edes se, että olin ehtinyt totutella ilmanalaan jo toista vuorokautta. Olin punainen kuin rapu ja janoinen kuin kala lenkin jälkeen, vaikka pidin mielestäni maltillista vauhtia. Oli silti kerrassaan upeata juosta pitkin rantateitä Atlantin liplattaessa vain kivenheiton päässä. Herätin myös kohtalaisesti huomiota muissa kulkijoissa, etenkin miespuolisissa, kuten noilla leveysasteilla lienee käytäntönä.

Toinen lenkki suuntautui lomakohteemme lähistöllä, vuoren rinteellä sijaitsevaan Femesin kylään. Matkaa kylään oli ehkä 7 - 8 kilometriä, mutta kokonaisnousua oli rapeat 400 metriä. (Olin saanut h:lta ennen matkaa kartan, johon hän oli merkinnyt joitakin todella upeita lenkkeilyreittejä. Kiitos vielä kerran neuvoista h!) Pääsin liikkeelle myöhään iltapäivällä. Lämpötila ainakin tuntui nousseen lähemmäksi 30 astetta,  joten päätin kävellä. Pakkasin reppuun litran vettä, sivelin paksulti aurinkovoidetta joka ikiselle paljaaksi jäävälle ihoalueelle  ja lähdin patikoimaan pitkin kylään johtavaa tietä. Tuuli puhalsi mereltä ja se helpotti kulkuani auringon paahtaessa selkää ja päätä. Onneksi olin ottanut mukaan sekä lippalakin että aurinkolasit. Käänsin lipan niskaa varjostamaan ja tungin korvalehdet hatun alle suojaan. Lanzarote on tuliperäinen saari, ja siellä ei ole minkäänlaista puustoa. Siksi tuuli käy esteettä mereltä ja on etenkin vuorilla ajoittain hyvin kovaa. Tuuli on sekä armelias että petollinen: se viilentää oloa niin ettei auringon paahdetta ehkä osaa ottaa riittävän vakavasti. Tämän olimme kokeneet koko perhe jo ensimmäisenä päivänä kun käräytimme joka sorkka nenämme, otsamme ja poskemme rannoilla patikoidessamme.

Ennen kuin varsinainen nousu alkoi, minua vastaan tuli reippaan näköinen miesjuoksija. Hän tervehti minua iloisesti, niin iloisesti, että epäilykseni heräsivät. Edessäni täytyi olla rankka reissu. Ei millekään helpolle reitille aikovaa noin ironisesti tervehditä!

Paikallisten asukkaiden ajotyyli, joka lomakohteen kaduilla oli vähintäänkin kohteliasta, muuttui kuin taikaiskusta kun taajamamerkki oli ohitettu. Nopeudet kolminkertaistuivat. Kaksikaistaisella tiellä autot ohittelivat toisiaan hurjapäisesti, välillä autoja kiisi ohitseni kolmen riveissä. Mutta kaahatessaankin paikalliset asukkaat huomioivat tien äärimmäisessä laidassa pyörätietä pitkin tarpovan naisihmisen omituisissa varusteissaan. Sain suosiota moninaisten torventöräytysten  ja huudahdusten muodossa. Ensimmäiset töräytykset säikäyttivät, mutta pian jotenkin totuin niihin.

Ensimmäiset viitisen kilometriä olivat loivaa nousua. Käännyin välillä katsomaan taakseni ja ihailemaan maisemia. Atlantti levittäytyi sinisenä, taivaanrannassa häämötti naapurisaari Fuerteventura, ja vuoret hehkuivat tuliperäisiä värejään. Maisemat vain jylhenivät matkan edistyessä, sitä mukaa kuin tie jyrkkeni. Viimeinen kilometri oli jo totista tarpomista ja muutamat sadat metrit ennen määränpäätä saattoi jo sanoa kiipeävänsä. Viimeisen mutkan kohdalla ennen määränpäätä, kapealla tiellä, jolla kaksi autoa mahtui juuri ja juuri ohittamaan toisensa, havaitsin, että takanani oli tulossa mäkeä ylös pyöräilijä. Meno oli hoippuvaa, mutta pyöräilijä polki sitkeästi. Nostin peukkuni pystyyn ja sanoin jotain rohkaisevaa kun hän ohitti minut ja hän jaksoi yhä kiittää leveällä hymyllä. Lanzarotella käy vuosittain jonkin verran ammattilaispyöräilijöitä harjoittelemassa, ja tämä nuorukainen taisi olla yksi heistä.

Kylän laidalle päästyäni pysähdyin katselemaan maisemia. Ne olivat kerrassaan sykähdyttävät. Ylämäkeen kävely tuntui jaloissa, lonkissa ja pakaroissa ja olin janoinen hikeni kuivuttua tuuleen. Muuten olin aika reippaalla mielellä, joten jatkoin kiipeämistä vielä vähän matkaa. Kylän laidalta pääsi polkua pitkin viereisen huipun tuntumaan. Sinne päästyäni en voinut muuta kuin hihkaista ääneen ja haukkoa henkeäni. Edessäni avautui vuoren rinne, joka laski mereen, joka loisti yhtä sinisenä kuin taivas, niin ettei voinut erottaa missä kohtaa meri loppui ja taivas alkoi. Ihastelin näkymää varmaan parikymmentä minuuttia. Näköalapaikan tuntumassa oli eläinsuojia. Niissä oli asukkeina vuohia ja lampaita, jotka minut nähdessään rupesivat määkimään. Muita ääniä ei kuulunut, muuta kuin tuulen suhina.

Lanzarote on kohonnut merestä joskus 25 miljoonaa vuotta sitten jos oikein muistan. Tuliperäistä toimintaa on ollut aivan viime vuosisatoihin asti. Viimeisin katastrofi koettiin 1700-luvulla, kun Timanfayan alueella saaren lounaisosassa tulivuoret purkautuivat lähes kuuden vuoden ajan ja 51 neliökilometriä viljelysmaata ja kokonaisia kyliä jäi laavan alle. Aluetta kutsutaankin Pirunpelloksi. Sadat ihmiset menettivät kotinsa ja monet myös henkensä. Alue on nykyään luonnonpuisto ja Unescon suojelukohde. Vuori, jolla seisoin, ei ole tietääkseni purkautunut. En voinut olla ajattelematta, miten uskomaton sattuma oli, että juuri minä juuri sinä päivänä astelin sen rinteillä, autuaan tietämättömänä siitä, mitkä valtavat voimat saattavat yhä jyllätä satumaisen rauhallisen maiseman alapuolella, syvällä maan uumenissa...

Rinnettä pitkin kulki polkuja. Ne oli alempana olleeseen karttaan merkitty eri värein. Yhtä pitkin olisin päässyt takaisin lomapaikkaani, mutta se retki olisi kestänyt viitisen tuntia. Niinpä käännyin paluumatkalle samaa tietä kuin olin tullut. Nousu oli vienyt noin puolitoista tuntia aikaa, joten paluumatka sujuisi joutuisammin. Paluumatkalla kohtasin pari kuntoilijatasoisen näköistä pyöräilijää, ja tervehdin heitä oikein iloisesti.