Lähes kolmen viikon vähäinen liikunta (tai käytännössä liikkumattomuus) ja viirushyökkäys ovat heikentäneet paitsi yleiskuntoa myös kaikenlaista muuta suorituskykyä. Mieli halajaa lenkkipoluille mutta henkinen kestävyys on huonolla tasolla. Harvoin sairastava ihminen nähtävästi pelästyy potemisestaan siinä määrin, että itsevarmuus ja -luottamus katoavat fyysisestä suorituksesta - ainakin tilapäisesti.  

Tiistaina lähdin maanantain lenkistä rohkaistuneena salille kokeilemaan, vieläkö säkki heilahtaa. Väkeä oli paikalla melko paljon, mikä oli rauhoittavaa: katoaisin sopivasti massaan eikä kukaan huomaisi, miten surkeata napsuttelua lyöntini ovat. Tällainen ajattelu on tietenkin täysin älytöntä. Ei salilla arvostella ikävässä mielessä  toisten suorituskykyä, ja tavallaan olikin mukavaa havaita, että poissaoloni oli pantu merkille. Kävelin salile ja takaisin saadakseni vähän happea ja tietenkin pienen annoksen lisää liikuntaa. Teimme aika perussettiä, lihaskunto-osassa oli staattinen ja liikkuva osuus, ja tietenkin innostuin sen verran liikaa, että keskiviikon aikana kroppa meni tönköksi. Lihakseni ovat muuttuneet vispipuuroksi, mikä ei ole kovin nopeasti liikkuvaa ainetta. Mutta ei se mitään, asiat voisivat olla paljon huonomminkin. 

Tänään talvi oli yllättänyt. Pihalle oli tuiskunnut hyvät parikymmentä senttiä lunta ja aamun alkajaisiksi kaivoin kulkuväylän päästäkseni talosta ulos. Nollakeli vallitsee, joten oletan, että tiet saadaan edes vilkkaimmilla väylillä suliksi iltapäivään mennessä. Silloin on luvassa lisää tossujen ulkoiluttamista.