Loppiainen on ns. arkipyhistä ehkä dramaattisin, eikä tämä parhaillaan kuluva ole muita huonompi. Tämä päivä merkitsee tietenkin joulunajan loppumista, mutta henkilökohtaisella tasolla loppiaiseen kuului myös muutoksia, mm. perheeni pieneni olennaisesti - mutta onneksi tilapäisesti - kun esikoislapseni aloitti varusmiespalveluksensa.
Tänään päättyi myös aiemmin "mainostamani" Sakari Hakan 48 tunnin mattojuoksu uuden lastensairaalan hyväksi. Juoksu alkoi lauantaiaamuna kello 10 ja päättyi tänä aamuna kello 10. Tulosta syntyi uskomattoman hienot 321,37 kilometriä. Paikalla olleiden silminnäkijöiden mukaan Sakari oli juoksun ajan hyvävoimainen ja sen päätyttyä oli vielä jaksanut jutella ja keräillä kamppeitaan rennon oloisena, vaikka väsymystilan on täytynyt olla hirvittävä - tai sitten adrenaliini teki yhä tehtäväänsä ja todellinen uupumus oli vasta laskemassa painavan, karhean kouransa Sakarin olkapäälle... Oli miten oli, Juoksufoorumi.fi -keskustelupalstalla ideoidun laskutavan mukaisesti tuo tulos merkitsisi noin 45 euron suuruista lahjoitusta jokaiselta, joka on lähtenyt haasteeseen mukaan siinä muodossa, kuin se on Juoksufoorumilla esitetty. Osallistua voi toki millä summalla tahansa, todennäköisesti jokainen sentti on tervetullut. Tässä vielä maksuohjeet:
Lahjoitustili on:
Uusi Lastensairaala tukiyhdistys 2017 ry
FI 93 5541 2820 019967 (OP-Pohjola)
Viite: 2134
Keräyslupa: POHA 2020/2013/3385, Uusi Lastensairaala tukiyhdistys 2017 ry
10.12.-13 Muista käyttää viitettä lahjoittaessasi!
Suuret onnittelut Sakarille mahtavasta urakasta ja upeasta suorituksesta, jonka etenemistä oli äärimmäisen jännittävää seurata viikonlopun aikana! Ja pikaista toipumista.
Tällaisen päivän kruunaa tietenkin luontevimmin kunnon juoksulenkki. Päivän ilmansuuntana oli itä. Kuten ehkä jo aiemmassa päivityksessäni kerroin, tarkoitus on loman aikana piirtää ikään kuin päivänkakkaraa näillä lähes päivittäisillä juoksuilla siten, että kakkaran keskikohdassa on kotini, josta käsin teen kukalle terälehdiksi juoksulenkkejä, joiden "kärki" osoittaa johonkin ilmansuuntaan. Pohjoinen ja koillinen ovat jo saaneet omat terälehtensä.
Aamupäivä kului esikoista matkaan saatellessa, mutta pian kotiin palattuani vedin tossut jalkaan ja lähdin ulos.
Käänsin keulan kohti Käpylää. Oulunkyläntietä pitkin hölköttelin aina Kumpulaan asti ja sieltä Hermannin kohdalla käännyin kohti Arabianrantaa.
Sää oli samankaltainen kuin se on ollut jo parin viikon ajan, eli lämpöä oli hieman alle viisi astetta, taivas oli pilvinen ja enimmäkseen poutainen. Pienenpientä tihkua tunsin poskillani muutamaan otteeseen, vaatteita se ei pystynyt kastelemaan. Arabianrannassa oli kerrassaan upea valo. Joskus toivoisin, että osaisin maalata tai ottaa kunnollisia valokuvia. Tänään tuo valo olisi pitänyt pystyä vangitsemaan, se oli niin erityinen. Värit olivat lumettomuuden takia enemmänkin syksyiset kuin talviset, ja yhä kaamoksen vaikutuksen alainen iltapäivän taivas hohti apeana. Ei sitä voi sanoin kuvata.
Tuijottelin taivaita ja etenin kohti Vanhankaupunginkoskea. Lähestyessäni sitä näin ja myös kuulin kosken kuohuvan poikkeuksellisen vuolaana. Vantaanjoen vesi on ollut hyvin korkealla runsaiden sateiden takia. Hölkkäsin rantaa pitkin kohti kosken rannalla sijaitsevaa Tekniikan museota sekä sen läheisyydessä olevaa näköalatasannetta, jolta voi ihailla kosken putousta. Museolle johtaa joen myötäisenä pieni hiekkatie. Museo sijaitsee lyhyen, melko jyrkän ylämäen päällä. Havaitsin, että tuota mäkeä alas huristeli ehkä kaksi- tai kolmivuotias vesseli puisella pikkulasten pyörällä. Hän yritti jarruttaa vauhtiaan työntämällä jaloillaan vastaan niin että rahina kävi. Koski kuohui kylmänä ja syvänä vain parin metrin päässä, joten odotin näkeväni hetikohta jonkun aikuisen lapsukaisen perässä. Poika eteni, jarrutti huonolla menestyksellä, mutta ketään ei näkynyt. Sekunnit tuntuivat pitkiltä. Kiihdytin vauhtia, lapsi lähestyi vuolasta virtaa syvänteineen ja pyörteineen. Mietin jo, ehtisinkö kohdalle ajoissa, vai kuinka nopeasti potkaisen kengät jaloistani, jos joudun hyppäämään lapsen perään hyytävään veteen... Samassa paikalle asteli aikuinen mies, nähtävästi lapsen isä, ja tilanne tuntuikin olevan täysin hallinnassa. Hän ei ehkä voinut olla huomaamatta hätääntynyttä ilmettäni ja katsoi minua vähän kummissaan, joten totesin hänelle, että tilanne oli näyttänyt vähintäänkin uhkaavalta, että olin luullut lapsukaisen olevan yksikseen liikkeellä jne jne, johon hän nauraen totesi, että niin varmaan mutta ei hätää.
Sen verran syke pomppasi tapauksen takia, että kävelin mäen ylös museon pihalle ja pysähdyin näköalatasanteelle rauhoittelemaan mieltäni. Lienevätkö aamupäivän herkät ja tunnepitoiset hetket esikoista maailmalle saatellessa tehneet osansa, kun mielikuvitus noin yltyi laukkaamaan "vaaran" uhatessa pikkukaveria, olkoonkin, että ventovierasta.
Seuraavat ilmansuunnat ovat kaakko ja etelä, mutta niistä päivityksiä luvassa vasta jos ja kun kerrottavaa on. Ja kunhan saan sopivat lenkit laadituiksi.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.