Tulihan se ruska sieltä. Tosin ei yhtä upeana värien leikkinä kuin on joskus nähty, mutta kuitenkin. 

IMG_0571-normal.jpg

Lainakameran kanssa ulkoilevaa värikylläinen maisema tietenkin houkuttaa. Sen olen ollut huomaavinani, että ainakin näin aloittelijalle paras kuvauskeli ei olekaan aurinkoinen, vaan pilvipoutainen sää. Tietenkin ruskan värit leimuavat näyttävimmin auringonpaisteessa, mutta parhaat tunnelmat syntyvät hieman vähemmässä kirkkaudessa. Tai ehkäpä kyseessä on makuasia. 

Päivärytmiini ei tämän opintojakson aikana ole kovin usein mahtunut lenkkeilyä valoisan aikana. Koulupäivä päättyy lähes joka arkipäivä vasta klo 16 tienoilla ja erinäisten puuhastelujen jälkeen pääsen sovittelemaan lenkkikenkiä jalkaan vasta auringonlaskun jälkeen. Monena päivänä lenkki on vaihtunut kirjoituspöydän ääressä puurtamiseen, kun jakson tehtäväkokonaisuuksien deadlinet ovat niin sanotusti painaneet päälle. Kovin myöhällä ei lenkille enää kannata lähteä, kun aamulla odottaa aikainen herätys. Tai no, aikainen ja aikainen. 7.15 on minulle aikainen, vaikka hyvin tiedän, että monet jo silloin aloittavat työpäivänsä. Toisaalta minun päiväni jatkuvat monesti jopa lähelle puoltayötä. Siitä pitää pakollisten kurssien lisäksi aloittamani vapaaehtoinen kurssi huolen. 

Istuminen on tappavaa. Se tuhoaa lihasvoiman ja liikkuvuuden. Se altistaa monenlaisille sairauksille. Näistä väitteistä ovat varmaankin monet teistä, arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat, saaneet laillani lukea mediasta monenlaisia varoittavia todistuksia. Ja on jälleen kerran todettava, että ainakin oman kokemukseni väitteet on helppo uskoa. Etenkin nyt, kun ikää alkaa kertyä ja istumatyössä vietettyjä vuosikymmeniä on takana riittävän monta, paikallaan olon haitalliset vaikutukset realisoituvat lähestulkoon päivittäin. 

Liikkeellä on kuitenkin pysyttävä. Olen siksi viihtynyt edelleen Paloheinän metsissä. Menomatka polkupyörällä herättää kroppaa, niin että perille päästyäni on miellyttävä hiki pinnassa ja raajat vertyneet. Paluumatka käy hyvästä jäähdyttelystä. Pienen verryttelyn ja alkumatkan kävelyn jälkeen olen pystynyt hölkkäilemään jo melko mukavia lenkkejä. Lamauttava tosiasia kuitenkin on, että paljonkaan yli 20 kilometrin mittaisia rupeamia en ilman jälkiseurauksia kykene nyt tekemään. Enkä noitakaan kovin usein. Jälkiseuraukset ovat samoja, mitä olen täällä jo väsymiseen asti eri yhteyksissä jauhanut. 

Toistaiseksi parasta lääkettä ovat olleet Korpipolulla viettämäni hetket. Sopivan mittaisen (7 - 12 km) ja vauhtisen (n. 7 - 8 min/km) lenkin jälkeen on autuas olo, kun veri kiertää ja hyvänolon hormoonit jylläävät. Parhaiten kropalleni sopivat tätä nykyä joko pururata tai metsäpolku.

IMG_0538-normal.jpgIMG_0528-normal.jpgIMG_0549-normal.jpg

Tänään tosin taitoin matkaa jonkin aikaa myös asfaltilla, eikä pahempia ongelmia tullut. Vauhti on reipasta hölkkämarssia, eli hölkkää ja kävelyä 70/30. Sauvat joutunen jättämään eteisen nurkkaan vähäksi aikaa. Vasempaan ranteeseeni on kehkeytynyt oudon näköinen patti, jolle fysioterapeutti ehkä osaa antaa kauniimman nimen. Pyöräilyä harrastaisin enemmän, mutta toisinaan äkillisesti iskevä huimaus tekee olon niin epävarmaksi, etten oikein uskalla. Eniten pelkään, että ajan jonkun päälle tai aiheutan jotain muita vaaratilanteita. 

IMG_0555-normal.jpg

IMG_0581-normal.jpg

Viimeisimmällä lääkärireissullani tutkittiin taannoisten verikokeiden tuloksia, ja sain myös kaksi kipulääkereseptiä. Pienet kolotukset on mahdollista kestää päiväsaikaan, mutta terveyden päälle käy pahasti se, että nukkuminen on koko ajan hankalampaa. Määrättyjä lääkkeitä pitäisi olla turvallista käyttää myös jatkuvasti. Kipulääkereseptien lisäksi sain terveyskeskuksen fysioterapeuttien ajanvarauksen puhelinnumeron. Marraskuussa menen vastaanotolle saamaan (toivottavasti) hyviä neuvoja ja ohjeita, miten kulumien tuottamat ongelmat voisi yrittää saada hallintaan muuten kuin pillereitä napsimalla.