Kaappimaratoonarin pienissä, tutuissa ja turvallisissa ympyröissä pitkittynyt flunssa/allergiaoireilu on suuri asia ja vaikuttaa elämään monilla tasoilla. Mitättömiä nuo vaivat kuitenkin ovat todellisten koettelemusten rinnalla, joita tälläkin hetkellä ihmiset joutuvat ilman omaa syytään kohtaamaan maapallon eri puolilla. Täällä yltäkylläisyyden keskellä on vaikeata, tai oikeastaan täysin mahdotonta kuvitella, millaista on elää tuhoutuneessa maassa ilman välitöntä toivoa paremmasta. On mahdotonta kuvitella, minkälaisia tunteita kokee lapsi, joka katselee televisiokuvassa vyöryviä vesimassoja, jotka tuhoavat toisten lasten kodit. En edes yritä kuvitella, minkälaisia tunteita kokee perhe, joka katselee kotitalonsa ja koko elämänsä pyyhkiytyvän tomuksi ja läheistensä kuolevan - tässä ja nyt.
Omassa lapsuudessani ei tällaisia kuvia tai uutisia vyörynyt tajuntaan yhtä laajasti ja voimallisesti kuin tänä päivänä. Jos jossain koettiin katastrofi, se pysyi etäisenä, joskin ehkä hieman pelottavana ja samalla kiehtovana asiana, josta aikuiset puhuivat kuiskaten, ja jota lasten ei edes tarvinnut ymmärtää. Minua edeltävät sukupolvet muistavat kuitenkin vielä sodan kauhut täällä kotimaassa, sen paniikin, jonka taivaalta putoavien pommien ja jatkuvan huolen omaisten puolesta täytyy aiheuttaa. Ja nälän, jonka odotetaan kalvavan ihmisiä vähitellen yhä pahemmin myös vaikkapa Japanissa.
Nopea tiedonvälitys on moniteräinen miekka. Toisaalta se luo pelkoja, toisaalta taas poistaa. Mutta tieto lisää tuskaa, se on varmaa. Etenkin, jos tieto on vahvistamatonta, epäselvää tai epäluotettavaa. Nykynuoret ja -lapset ovat kuitenkin kasvaneet nopean tiedonvälityksen mukana. He ovat epäilemättä kriittisempiä kuin vanhempansa, koska ovat tottuneet runsaan tietomäärän hataruuteen. Totuuksiin, jotka ovat totta ehkä vain seuraavaan uutislähetykseen asti. Tekeekö se heistä vahvempia kuin vanhempansa, sitä en osaa sanoa. Tuleeko heistä karaistuneempia, vaiko sittenkin vain turtuneempia. Ainoa, mitä uskallan toivoa on, että he eivät menettäisi toivoaan.
Tänään on taas kerran vuorossa lääkärireissu. Lopetin allergialääkkeen ja Nasonexin käytön pari viikkoa sitten ja jo viime viikon loppupuolella koin ensimmäiset "flunssaoireet". Niinpä katsoin parhaaksi käydä vielä varmistamassa, ovatko aiemmat tulehdukset poissa vai olenko kenties onnistunut hankkimaan uusia. Puoli päätä on tukossa, posken, otsan ja silmän seutua särkee ja aivastelua ja niistämistä riittää. Poskiontelovaivaan viittaisi ilmeisesti myös viime päivinä ilmaantuneet yölliset yskänpuuskat ja ns. bussiyskä (joka siis iskee yleensä täpötäydessä bussissa, kun bussi seisoo liikennevaloissa. Ilmeisesti bussin tärinä pistää jotain liikkeelle putkistoissa. Pahimmillaan on pakko jäädä pois bussista pysäkille yskimään). Kevään merkkejä tämä saattaa myös olla: tänä aamuna liikenne nostatti keskikaupungin kadulle komean katupölypatsaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.