Harvoin on kisaraportin kirjoittaminen tuntunut yhtä turhalta, tympeältä ja suorastaan säälittävältä kuin nyt. Mutta tämä blogipalveluhan on nimeltään Vuodatus, joten täällä varmaan saa vuodattaa tuntojaan, nuolla haavojaan ja rypeä itsesäälissä. Puhumattakaan myötätunnon kerjäämisestä ja vaivoillaan mässäilystä. 

Tai ei nyt sentään. Liekö mikään pettymys sen arvoinen, että kannattaisi kokonaan menettää uskoaan tulevaisuuteen. Kirpaisee se kyllä - tuli pettymys yllätyksenä tai ei. Ja ihan totta, pettymys ei voi tullakaan muuten kuin yllätyksenä. Vai voiko? Ehkä siinä tapauksessa, ettei toivoa ole alun perinkään ollut? Oli toivon ylläpitäminen realistista tai ei?

Kisapäiväksi oli luvattu sateita, ennusteen mukaan joko paljon taikka vähän, ja lisäksi joko melkein lämmintä tai lähestulkoon kylmää keliä. Aamu kuitenkin valkeni pilvipoutaisena ja osaksi aurinkoisena, tosin sateen mahdollisuus oli 50 %. Tyyni tuulenvire heilutteli puiden latvoja. Toisin sanoen vallitsi tyypillinen suomalainen loppukesän sää. Laittauduin kisapaikalle jo hyvissä ajoin, koska tavoitteena oli vallata hyvä paikka "huoltosuoran" varrelta paitsi itselleni myös juoksutoverille. 

Varmaan heti nyt alkuun on syytä varoittaa arvoisia lukijoita ja kanssajuoksijoita. Tämä postaus saattaa maiskahtaa selittelyltä ja haiskahtaa omakehulta, joten mitäpä jos tiivistän ilmiselvät vuodatukset ja ruikutukset omiin kappaleisiinsa kursiivissa, niin pelkästä asiasta kiinnostuneet voivat halutessaan hypätä niistä yli. Tässä tulee ensimmäinen.

Valmistautuminen reissua varten sai odottamattoman, huonon käänteen, kun yhtäkkiä viikkoa ennen starttia tajusin, että minun oli käytävä laboratoriokokeissa vielä ennen kisaa. Onnistuneen maaliintulon jälkeen - johon mahdollisuuteen siis tuolloin vielä uskoin - kokeista ei ehkä olisi tullut kovin uskottavia tuloksia. Lisäksi oli tärkeätä saada näytteet otetuiksi juuri nyt, jotta kuukausia kestäneen lääkitykseni teho saataisiin tutkituksi. Hankaluutta aiheutti se, että juuri parhaaseen tankkausaikaan minun oli oltava puoli vuorokautta ravinnotta ja melkeinpä juomatta. Pitkän hellejakson ja viikkokausien ajan vähäisiksi jääneiden yöunien jälkeen kroppani on tuntunut reagoivan tavallista voimakkaammin kaikenlaisiin vaihteluihin, joten ei liene yllätys, että kun perjantaiaamuna näytteenottojen jälkeen paasto oli ohi, olo oli jokseenkin uupunut. Väsymystä oli jo valmiiksi varastossa, kun maanantaina alkaneen lukuvuoden ensimmäisen jakson viikkotyöjärjestyksen 38 oppituntia oli käyty läpi. 

Löysin erinomaisen sijainnin huoltosuoralta ja valtasin sen. Pian juoksutoverini jo saapuikin ja hänen mukanaan huoltopuuhiin lupautunut pariskunta, niinikään juoksutovereita. Tässä vaiheessa esitänkin jo suuret kiitokset avusta, seurasta sekä kannustuksista näille kolmelle, joiden kanssa oli ilo jälleen kerran harrastaa masokismia! Järjestelimme kamppeet pöydän äärelle ja ympärille ja pystytimme päivänvarjon, josta olisi iloa niin sateessa kuin paisteessa. Samalla hoituivat ilmoittautumismuodollisuudet ja vapaamuotoinen läpänheitto kanssajuoksijoiden kesken. Kevyt vitsailu aina rentouttaa ennen starttia.

Paikalle oli saapunut nelisenkymmentä masokismin tavoittelijaa, joiden joukossa yksi Paloheinän Fakiirin sekä yksi Kaksinkertaisen Paloheinän Fakiirin Tammenlehvin arvonimeen heti mahdollisen maaliintulonsa jälkeen oikeutettua henkilöä. Tässä vaiheessa voinee jo kertoa, että kumpikin näistä kandidaateista saavutti himoitun tittelinsä hyvällä menestyksellä. Kuten arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat saattavat jo tietää, Paloheinän Fakiirin arvonimeen ovat oikeutettuja juoksijat, jotka ovat kärsineet maaliin saakka viisi kertaa Masokistin Unelmassa, ja Kaksinkertainen Paloheinän Fakiiri Tammenlehvin on puolestaan varattu arvonimeksi heille, jotka ovat suoriutuneet maaliin peräti 10 kertaa samaisessa kisassa. 

Startin hetkellä vielä uskalsin toivoa, että joskus illansuussa saattaisin hehkutella maaliintulon suloisessa olotilassa, kenties rankan, mutta sitäkin ansaitumman kärsimyksen jälkeen. Mieliala pysyttelikin suhteellisen maltillisena aina 30 kilometriin saakka, jonka jälkeen ansaittu kärsimys alkoi - ikävä kyllä noin 50 kilometriä liian aikaisin. Kuten olen jo aiemmissa päivityksissäni saattanut kuvailla, juoksuharrastustani ovat jo parin vuoden aikana varjostaneet sitkeät kantapäävaivat (joiden tosin luulin jo jääneen taakse) sekä kaularangan kulumista aiheutuneet lihaskivut ja -jäykkyys niskan, hartioiden ja selän alueella. Voi olla, että nämä ongelmat liittyvät toisiinsakin tavalla taikka toisella. Oli miten oli, nyt ne alkoivat oireilla yhtä aikaa. Olin tarkoituksella jättänyt särkylääkkeet kotiin, koska halusin tuntea ilman lääkkeiden tuottamaa puudutusta, missä milloinkin mennään. Niskaongelmat saivat tällä kertaa ikävän luonteen, kun huomasin käsivarsieni ja osittain myös jalkojen puutuvan ilman lääkettäkin. Viimein en saanut päätäni käännettyä oikein mihinkään suuntaan, kun kaula ei yksinkertaisesti suostunut taipumaan. Yritin helpottaa tätä levolla, eli kävin jätesäkin päälle pitkäkseni jäähallin parkkipaikan asfaltille. Kovalla alustalla pötköttely auttaa suoristamaan väsyneen ryhdin, mikä puolestaan vähentää kolotuksia huomattavasti. Samalla tunto palasi raajoihin. Otin magnesiumia ja se tuottikin hetkeksi hieman vetreämmän olon. 

Ongelmat kasautuivat vähitellen, ja jonkin aikaa vielä jaksoin uskoa, että huoltotoimenpiteillä pystyisin niistä selviytymään. Energiataso pysyi yllättävän hyvänä, väsyin tietenkin, mutta en siinä määrin, että se kävisi ylivoimaiseksi. Söin evääksi keittämääni kaurapuuroa sokerin kera ja join melkein joka kierroksen jälkeen vettä tai urheilujuomaa. Vessareissuja tuli tehtäväksi, mutta niin taitaa väistämättä aina käydä. Mutta ennen pitkää, pian 30 kilometrin tultua täyteen, muuri tuli vastaan. Motivaatio katosi ja aloin esittää itselleni kiusallisia kysymyksiä.

Jonkin matkaa alkuiltapäivästä kisayleisö sai nauttia myös kaatosateesta, joka onneksi jäi lyhytaikaiseksi ja tuntui lähinnä virkistävältä. Myöhemmin illalla vettä tuli lisää, rankasti ja pitkään, ja ukkosen kera. Tuo sade on epäilemättä käynyt jo monen kisailijan voimille. 

Minun voimilleni kävivät loputtomat kivut ja kolotukset. Yritin sissinä sietää niitä, kuuntelin musiikkia ja lisäsin kävelytaukoja. Kanssajuoksijat yrittivät piristää, kannustaa ja sain juttuseuraa melkein joka kierrokselle. Siitä suuret kiitokset kaikille teille! Mutta matkaa oli vielä jäljellä tuhottomasti. Huonollakaan matikkapäänupilla ei ollut vaikeata päätellä, että jos meno tuntuu kohtuuttoman vaikealta jo ennen kuin 40 kilometriä tulee täyteen, eivät seuraavat 60 ainakaan paremmiksi muutu. Pyörittelin mielessäni ajatusta, että vaihdan kengät maratonin tultua täyteen ja kävelen niin pitkään, että saan kasaan 50 tai ehkäpä jopa 60 kilometriä. Yksi kierros kuitenkin riitti. Etenin tuskaisen hitaasti, vaivalloisesti ontuen. Oikean jalan kantapää oli kuin tulessa ja pikku- ja nelosvarpaan välillä kirveli kuin olisin astunut naulan päälle. Kun tulipalo sitten levisi ensin akillesjänteeseen ja pohkeen alaosaan ja kiipesi sieltä vielä lonkkaan, ja kun vasenkin kantapää alkoi ensin hehkua ja sitten kipunoida, oli peli selvä. Nilkutin huoltopisteelle ja luovutin numerolappuni kierroslaskentaan. Tänä vuonna päästäisiin ajoissa kotiin.

Olen kuitenkin tavallaan iloinen, että sain taivaltaa edes 30 kilometriä melko vaivattomasti. Vauhti ei päätä huimannut tietenkään, mutta tulos, joka kohdalleni DNF-listalle lopulta kirjattiin, oli kuitenkin kevään ja kesän pisin lenkkini matkan osalta. Ei kovin laadukas tosin. Viimeinen kymppi taisi kaikkine taukoineen viedä aikaa reippaasti yli kaksi tuntia, mikäli oikein muistan. Se on paljon, kun edetään suoraa, hyväkuntoista hiekkatietä pitkin.

Kisan jännittävimmät vaiheet jäivät siten minulta näkemättä, mutta tuloslistasta päätellen sää oli sadetta lukuunottamatta varsin ihanteellinen. Keskeytyksiä tuli ilahduttavan vähän. Useana vuotena on Masokistin Unelmassa saatu nauttia kovasta helteestä, joka on tietenkin tuonut vain tervetullutta lisähaastetta kärsimykseen. Tänä vuonna keli oli enimmäkseen vähintäänkin juostava - ainakin heille, joilla niin fiilis kuin kondis olivat kohdillaan. Ja saatiin sentään kaksi uutta Fakiiria.

Hyvänä uutisena vielä mainittakoon, että hiljattain saamieni tietojen mukaan noiden aiemmin mainitsemieni laboratoriokokeiden tulokset ovat olleet vähintäänkin rohkaisevia. Veriarvoissa on enimmäkseen tapahtunut kehitystä ja vieläpä parempaan päin. Vielä ei olla edes lähellä viitearvoja, mutta suunta on oikea. Lääkkeiden popsiminen on tällä kertaa kannattanut kaikin tavoin. Eräs arvo on vielä hieman kyseenalainen, mutta parin viikon kuluttua lääkärin vastaanotolla siihenkin varmaan löytyy näkemys.