Tervehdys saikuttajalta, niin että päivää vaan.

Viikon päästä pitäisi palata töihin, mutta uupumus ei vain hellitä. Olo on lyijynraskas niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Lääkkeitä menee ja tutkimuksia tehdään, mutta ei niistä tunnu olevan juuri apua. Löydökset ovat ns. normaalia kulumista, jotka sinällään vaativat hoitoa, mutta eivät selitä, miksi kivireki on niin painava. Hirvittää ajatella, minkälaisia kustannuksia kaikki toimenpiteet ja konsultaatiot aiheuttavat yhteiskunnalle ja työnantajalle. Ei ainakaan vähennä tätä yleisenä taakkana olemisen tunnetta.

Olen miettinyt, onko mahdollista yrittää parantua ja palautua liian voimallisesti. Olenko voinut mokata kaiken yrittämällä olla ”normaali” ja ”terve” kerta kaikkiaan liian kovaa?

Luin internetin ihmemaailmasta työntekijästä, joka oli määrätty sairauslomalle mm. uupumuksen takia. Kyseinen henkilö laati ensi töikseen itselleen sairausloman ajalle päivittäisen, yksityiskohtaisen aktiviteettiohjelman, jolla pyrki nopeuttamaan ja tehostamaan toipumistaan. Ei varmaan tarvitse kertoa enempää, vaan selvää on, ettei ainakaan ensimmäinen yritys tahtonut onnistua. Ihmiskeho ja -mieli eivät suostu aikatauluttamaan korjaavia toimintojaan sen tyypin mielen mukaan, joka asustaa kyseisessä tomumajassa, vaan kaikkihan etenee omalla painollaan. Minulla on meneillään nyt toinen yritys, eikä puupää näytä vieläkään oppineen läksyään.

Ei se aina lähde sillä, millä on hankittu.

Uupumisessa ja masennuksessa on omalta osaltani ollut vaikeinta hallinnan puuttumisen tunne. En ole aiemmin nähnyt olevani mikään kontrollifriikki, ainakaan muihin ihmisiin nähden, mutta ilmeisesti itseeni nähden olen olllut. Minulla on taipumusta soimata ja rangaista itseäni, jos en täytä itselleni asettamiani vaatimuksia. Kun näin on käynyt toistuvasti ja säännöllisesti, olen uupunut. Lisäksi on käynyt ilmeiseksi, että syystä tai toisesta haluan olla jatkuvasti ajan tasalla kaikesta, mitä ympärilläni tapahtuu, jotta voin tuntea oloni turvalliseksi. Valvontakeskukseni on toiminnassa 24/7/365. Ei kukaan jaksa sellaista ikuisesti, niin vaikeata kuin se onkin ollut myöntää. Toisaalta voisin olla heti uudella tavalla armollinen ja todeta, että vastahan olen tiedostanut nämä piirteet. Toimintatapojen ja asenteiden muuttaminen ei käy hetkessä.

Mutta kehitystyö jatkuu. Se on loppuelämän pituinen prosessi se.

Olen jostain syystä aina ollut kiinnostunut selviytymistarinoista, mieluiten tositarinoista. Minua kiehtoo ihmiselle luontainen luovuus, jolla ratkaistaan ongelmia ja konflikteja ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä tai ihmisten kesken. On lohdullista tietää, että on mahdollista selviytyä esimerkiksi väkivallasta ja turvattomuudesta.

Ukrainan kriisi on pelottava inhimillinen kärsimysnäytelmä, mutta sodan keskellä asuvien ukrainalaisten ja heidän johtajiensa rohkeus ja sinnikkyys ovat omalla tavallaan myös inspiroivia asioita. Samoin muun maailman välitön ja peloton reagointi tilanteeseen, erityisesti niiden venäläisten, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti sodan aloittamiseen ja uskaltaneet myös näyttää tämän protesteillaan, uhmaten supervallan äkkipikaista ja arvaamatonta johtajaa. Uskallan ennustaa, että Ukrainan sodasta tulee yksi vuosisadan suurista selviytymistarinoista. Ainakin toivon niin.

Maailman tilannetta voi peilata myös omaan elämäänsä. Uskallan sanoa, että olen selviytynyt elämäni aikana monesta liemestä ja tulisilla hiilillä kävelystä, vaikka välillä on nahka saattanut kärytä. Arvet käryistä ovat olemassa, vaikka eivät olisi näkyvissä. Ne muistuttavat tietenkin tappioista, mutta myös siitä, että ilman taistelua ei ole luovutettu. Tavallaan näistä arvista voisi olla jopa pikkuisen ylpeä.

Pahimpia ovat joko pitkään avoimina olleet tai huonosti arpeutuneet haavat. Ne ovat kipeitä ja vuotavia, eikä niitä saa piiloon, vaan ne paljastuvat suojattomina kohtina muutoin varsin kestävässä ja pestävässä tomumajassa. Ne ovat alttiita ottamaan osumaa konflikteissa ja heikentävät puolustusta. Ne voi jättää huomiotta lyhyeksi aikaa, mutta mitä pidempään jäävät vaille huolenpitoa, sitä syvempi ja helpommin yhä uudelleen tulehtuva arpi niistä jää.

Arjen ja työelämän paineissa on joskus helpointa vain työntää ikävät asiat mielen perukoille ja ajatella, että nyt on keskityttävä olennaiseen, tähän hetkeen ja tästä hetkestä selviytymiseen. Haavat paikataan pikalaastarilla tai jätetään kokonaan hoitamatta siinä uskossa, ettei pienestä ruhjeesta ole syytä hermostua. Sitä helposti jopa kuvittelee, että tällainen on vahvan ihmisen ajattelua.

Itsestään ja hyvinvoinnistaan huolehtiminen on vahvuutta. Pelkkä selviytyminen ei riitä. Hyvinvoinnin laiminlyöminen on vain hyvinvoinnin laiminlyömistä, eikä siitä saa ylimääräistä kunniaa, ja se kostautuu lopulta myös muille. Tätä nyt yritän opetella ymmärtämään.