Ai mille kahvoille? No jenkkakahvoille tietenkin.
Edellisestä päivityksestä on kulunut ties kuinka kauan aikaa. Päivitysten vähyys ei johdu ajanpuutteesta, vaikka sitäkin on ilmennyt, vaan yksinkertaisesti aiheiden vähyydestä. Ei tee mieli aina vain valittaa, eikä positivista kerrottavaa ole kerta kaikkiaan ollut lenkkeilyrintamalla.
Sen verran valopilkkua on kuitenkin kaiken roskan keskellä havaittavissa, että lääkekokeilut ovat yllättävän nopeasti johtaneet tulokseen. Kuten tarkkaavaiset lukijat ja kanssajuoksijat ovat jo saattaneet blogistani lukeakin, aloitin kolesterolilääkityksen pari kuukautta sitten. Ensimmäinen lääke osoittautui kokeilukuukauden aikana minulle sopimattomaksi. Sain uuden määräyksen ja suureksi helpotuksekseni saan nyt todeta, napsittuani pillerin päivässä reilun kahden viikon ajan, että tämä lääke ei näyttäisi aiheuttavan merkittävän ikäviä sivuvaikutuksia, tai ainakaan mitään edelliseen lääkkeeseen verrattavaa. Pikkupulmia toki, on vaikeata kuvitella, että yhtä voimakkaasti ihmisen elimistöön vaikuttava aine kuin statiini ei antaisi läsnäolostaan merkkejä. Mutta näiden kolotusten kanssa voi elää.
Pään sumeuden hellitettyä olen uskaltautunut tuonne liikenteen joukkoonkin. Aloitin kevyesti kävelemällä koulumatkoja ja melkoisen alkukankeuden jälkeen askel on onneksi tuntunut päivä päivältä kevyemmältä. Lihaskuntoilua olen myös harrastanut ja antanut jenkkakahvoille kyytiä myös sillä keinoin. Koulureppuni tietokoneineen ja muine tykötarpeineen painaa viitisen kiloa, joten siitä on tullut pientä lisähaastetta kävelyretkille. Matkaa kertyy suuntaansa vähintään viisi kilometriä ja kiertoteiden kautta niin paljon kuin ikinä haluaa.
Jokunen reippaampi hölkkä- tai hölkkä-kävelylenkki on niinikään tehtynä. Sää on hellinyt ulkoilijaa viime aikoina ja houkutellut myös minut taas tarpomaan suosikkimaisemissani eli Vantaanjoen rannoilla, Haltialassa ja Tuomarinkylässä. Tänään aherrus koulussa päättyi aikaisin, kun pääsimme heti kevään viimeisen vaativan tentin jälkeen viettämään loppupäivän parhaaksi katsomallamme tavalla. Niinpä säntäsin kotiin, vaihdoin lenkkikamppeet ja lähdin ulos. (Tuntuipa hyvältä kirjoittaa tuo kulunut fraasini taas kerran.)
Edellisellä lenkilläni olin pannut merkille, että tuomet tuoksuivat jokirannassa, mutta kukinta näytti olevan vielä puolivaloillaan. Odotin siis, että tänään, kahden aurinkoisen ja lämpimän päivän jälkeen, puut suorastaan pursuilisivat kukkia. Yllättäen puut seisoivat rannassa yhtä vehmaina... ja vihreinä kuin aiemmin. Vain siellä täällä näkyi valkoisena hohtavia oksia. Pysähdyin sopivassa kohdassa oikein tutkimaan asiaa ja huomasin, että tertuista oli vain rangat jäljellä, terälehdet olivat jo tiessään eli kukinta tältä keväältä ohi. Tai sitten muutama viime päivien iltapäiväkuuro oli varisuttanut kukat maahan.
Väriloistolta ei kuitenkaan voi Haltialan ja Tuomarinkylän maastoissa välttyä. Voikukat nimittäin näyttävät vallanneen kaikki mahdolliset, vähänkin nurmikentän oloiset aukeat. Niitä on miljoonittain. Voikukan tuoksu ei tunnetusti ole mitenkään ihana, mutta nähtävästi, jos niitä on tarpeeksi paljon yhdessä paikassa, nousee niistä kevättuulen tuomana raikas aromi. Keltaista runsautta katsellessa ei voi olla ajattelematta, minkälaista on sitten, kun kukat kypsyvät siemeniksi. Haituvapilven täytyy olla massiivinen! Lienee selvää, että lähivuosina voikukkapopulaatiot eivät ajaudu sukupuuton partaalle Pohjois-Helsingissä.
Jatkoin matkaa aina Ruutinkoskelle asti. Siellä paljastui, mikä on paikallisten sorsien hyvän kunnon salaisuus. Ne käyttävät Ruutinkoskea 'juoksumattonaan'. Urossorsa nimittäin uiskenteli sinnikkäästi kuohujen keskellä vastavirtaan eikä tietenkään päässyt yhtään eteenpäin vaan polski paikallaan. Välillä se upotti päänsä kylmään veteen ja virkisti oloaan. Se vilkuili ympärilleen kuin tutkien, näkeekö kukaan sen upeasti kaareutuvaa rintaa. Kerran se keskeytti treenin, kipusi lähimmälle kivelle ja oikoi nokallaan pari siipisulkaa, jotka varmaan repsottivat jotenkin häiritsevästi. Tämän tehtyään se pulahti takaisin koskeen ja jumppa jatkui.
Ruutinkoskelta suuntasin kohti Haltialan aarnialuetta ja Niskalan arboretumia. Joskus vuosia sitten kävin siellä lasteni kanssa pyöräilemässä aikaisin keväällä. Kuuntelimme mahtavaa alueella pesivien lintujen konserttia jylhän aarnimetsän siimeksessä, ihmetellen ikivanhoja puita ja koskematonta maaperää. Siitä lähtien paikka on joka kevät ollut retken kohteena ainakin kerran. Tänään saattoivat kesän läheisyys ja pesintöjen hiipuminen jo tuntua, koska tunnelma oli suorastaan jazzahtava. Virtuoosit lurittelivat kukin korkeuksissaan oman inspiraationsa mukaan, vuoropuhelunomaisesti, kuin vain omaksi ilokseen. Kiersin pienen lisälenkin pitkospuita pitkin näitä tunnelmia ihaillen. Bändi lienee kuitenkin koossa vielä pitkälle kesäkuuhun, eli vielä ehtii keikalle, jos jotakuta arvoisaa lukijaa tai kanssajuoksijaa rupesi chilli jammailu aarnimetsässä kiinnostamaan.
Huomasin kellosta, että olin ollut liikkeellä jo yli kaksi tuntia. Suu tuntui kaipaavan kostuketta ja mahakin murahteli, joten pistäydyin kotimatkan aluksi Wanhassa Pehtoorissa munkkirinkilällä ja ostin painikkeeksi mukaan pullollisen vissyä. Niiden voimin jaksoin hölkötellä joen vartta pitkin kotiin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.