Perjantai-ilta oli tähtikirkas ja tyyni. Punainen Saab keräsi retkikunnan jäsenet sovituista kohtauspaikoista Helsingistä, ja käänsi keulansa kohti Nuuksion erämaita.

Retkeen oli valmistauduttu huolella, kukin omalla tavallaan. Oli suunniteltu reittiä, retkieväiden määrää ja laatua, hankittu otsalamppuja, testattu juoksu- ja kävelykuntoa. Yksi retkikunnan jäsen oli selvittänyt Nuuksion metsiin sijoitettujen geokätköjen koordinaatteja. Retken tavoitteena oli löytää ainakin yksi kätkö. Reitti oli suunniteltu sen mukaan. Sitä sen sijaan ei ollut suunniteltu, kuinka kauan aikaa käyttäisimme, vaan aikomus oli viihtyä pimeässä metsässä niin pitkään kuin intoa riittäisi.

Punainen Saab saapui täsmälleen aikataulussa, eli hieman seitsemän jälkeen illalla määrättyyn lähtöpisteeseen, Pirttimäen ulkoilumajalle. Suurempi tarkkuus kellonajoissa ei ollut tarpeen. Suunniteltu oli, että kävelisimme/juoksisimme sieltä Solvallan urheiluopistolle ja takaisin. Karttaan matkan pituudeksi oli merkitty 8,3 km. Vaihdoimme kukin sopivat varusteet yllemme, sytytimme lamput ja lähdimme matkaan.

Metsässä oli kuin olikin sysipimeää. Kesti jonkin aikaa ennen kuin silmät ja erityisesti mieli tottuivat näkymään, jota rajoitti kelmeä lampun valokeila. Tuntui ahdistavalta, kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin me ja viisi valotäpläämme. Mutta kun kohotin katseeni taivaalle, siellä loisti biljoonittain valoja. Taivaanrannassa näkyi näillä leveysasteilla asiaan kuuluva kajo, kaupungin valot. Emme olleet yksin universumissa, mutta siinä metsässä taisimme olla lähes ainoat ihmiset.

Juoksimme ja kävelimme mutkaista, mäkistä ja notkelmaista latupohjaa-kävelytietä eteenpäin kukin omaa vauhtiamme, samalla yritimme pysyä mahdollisimman lähellä toisiamme. Ketään ei ollut määrä jättää yksin taivaltamaan. Tie oli merkitty selkeästi, joten eksymisen vaaraa ei sinällään ollut. Pidin kartan silti saatavilla, ja erilaiset paikantimet olivat jatkuvasti käytössä.

Minä olin seurueen hitain. En ole tehnyt yhtään sauvakävelyvauhtista nopeampaa treeniä noin kahteen kuukauteen, ja se näkyi. Jalkakin kipeytyi jo parin ensimmäisen kilometrin jälkeen, mutta olin ottanut mukaan neopreenituen, jonka vedin jalkaan. Se auttoi hieman. Köpöttelin muiden kintereillä, juoksin ylämäet niin pitkälle kuin jaksoin, mutta alamäet oli käveltävä aluksi. Vasta retken loppupuolella olin lämmennyt niin että uskalsin juosta joitakin mäkiä alas.

Totuin  pimeään oikeastaan vasta ensimmäisen etapin puolivälin jälkeen. Siinä vaiheessa pimeys ei tuntunut enää painostavalta vaan rauhoittavalta. Tuli käsitys omasta erillisestä itsestä ja lampun valosta, emme olleet sama asia vaan lamppu oli minun otsallani ja minä kuljetin sitä eteenpäin eikä se minua. Pelkoa en tuntenut, vaikka uutisissa oli kerrottu kaiken maailman karhuista ja susista. Eiväthän ne ihmistä suosiolla lähesty. Ainoa uhkaava hetki koettiin, kun irrallaan juokseva isokokoinen koira haukkui meitä, kolisevia reppujamme ja häikäiseviä lamppujamme. Koiran emäntä oli kuitenkin lähistöllä ja sai otuksen rauhoittumaan.

Saavuimme Solvallan urheiluopistolle. Sen alueella tie oli valaistu, joten otsalamput sammutettiin. Yksi retkueen jäsenistä oli jäänyt etsiskelemään kätköjään, ja me muut pidimme opiston pihalla varsin epäviisikkomaisen ruokatauon. Tarjolla oli vettä, suklaata ja konjakkia, jälkimmäistä vain hyvin kohtuullinen määrä. Olimmehan sentään urheilemassa. Joka tapauksessa yksikin kulaus lämmitti ja piristi.

Syötyämme lähdimme paluumatkalle. Geokätköilijämme oli edelleen omilla teillään, mutta saimme häneen puhelinyhteyden ja sovimme, että kohtaisimme jonkin matkan päässä. Kuljimme ilmeisesti jossain vaiheessa ristiin. Eräässä tienristeyksessä saimme uudelleen yhteyden kätköilijään, ja pienen odottelun jälkeen hän viimein tavoitti meidät. Porukka oli kasassa, joten ei muuta kuin juoksemaan. Ilma oli selvästi viilentynyt.

Paluumatka sujuu aina nopeammin, kun reitti on jo hieman tuttu, ja on tiedossa edes suurin piirtein mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Näköpiirimme rajoittui tietysti lampun valonsäteen kantamaan, mutta maaston muodot jäivät silti pääpiirteissään mieleen. Hieman ennen kuin saavuimme Pirttimäen ulkoilumajalle, geokätköilijämme löysi kätkön. Hän kutsui meidät muut katsomaan, ja sielläpä olikin aarre: kullanvärisiä lantteja, joista yksi päätyy aikanaan uuteen kätköön. Kävi myös ilmi, että viisikkomme kuudenneksi jäseneksi tietyin varauksin ilmoittautunut juoksija oli kuin olikin käynyt kätköllä illan kuluessa.

Pirttimäen ulkoilumajalle päästyämme joku sanoi, että olimme olleet liikkeellä yli kolme tuntia. Matkaa oli taitettu vain noin 17 kilometriä. Alkuperäinen suunnitelma noin 25 kilometrin lenkistä olisi ollut aika epärealistinen, ainakin tällä retkueen kokoonpanolla. Pelkäänpä, että hidastin vauhtia turhankin paljon, mutta toisaalta päämääränä oli ollut elämyksellinen vaeltelu öisessä metsässä eikä niinkään määrätyn lenkin suorittaminen. Kaikki vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä kokemaansa.

Nopean vaatteiden vaihdon ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen punainen Saab suuntasi kohti Helsinkiä. Matkalla puhelimme ensi vuoden tavoitteista. Vaajakosken maastoultra tuntui kiinnostavan kaikkia, joten emmeköhän siellä viimeistään taas kohtaa.