Päättyvän viikon torstai-illan vietin (kuten kai voi jo sanoa) perinteisesti  Arenan juoksuradalla. Tällä kertaa kierroksia kertyi tasan 60 pääasiassa nelosradalla, mikä tekee noin 23 – 24 kilometriä. Aikaa kului melko tarkkaan suunnitellut 3 tuntia, mikä kertoo kohtalaisen hyvästä tuntumasta matkantekoon. Rasitustaso oli silti hyvin kevyt. Pidin askelen mahdollisimman rentona ja hengityksen sujuvana.  E24:ään on enää pari viikkoa aikaa, joten raskaimmat treenit saavat kaikin mokomin jäädä tekemättä ja voin hyvillä mielin keskittyä lystinpitoon.  Oli hienoa pitkästä aikaa mennä posottaa radalla ilman ”suorituspaineita”, kellojen vilkuilua ja vauhdin tarkkailua. Teinkin mieluisimman harjoitukseni, eli loppua kohden spontaanisti kiihtyvävauhtisen lenkin, joka Arenan ruuhka-aikaan osoittautui myös ainoaksi järkeväksi ratkaisuksi.

Olen havainnut, että nämä oudot, tyrmistyttävän hitaat taaperrukseni ovat herättäneet joissakin kanssakiertäjissä lievää suurempaa ihmetystä. Osa torstai-iltaisin Arenan juoksuradalle ilmaantuvista kasvoja ja ryhmistä ovat jo käyneet tutuiksi, eivätkä kai hekään kaikki ole voineet olla huomaamatta minun vaatimatonta olemustani. Eräs radalla omia harjoituksiaan pitänyt  perhe (isä ja lapsensa) jäi oikein hetkeksi tarkkailemaan minua, kun perheen nuorin jäsen oli kirkkaalla äänellä ihmetellyt etenemistahtiani. Toivottavasti en ole ollut kenenkään mieliharmina, aina jaloissa pyörivä pullea, hidas täti. Olen yrittänyt joustaa siinä missä voin, tarkkaillut ympäristöäni ja tehnyt auliisti tilaa nopeammille. Jokusen kerran, yleensä myöhemmin illalla, jolloin olen saattanut kiertää rataa jo tuntien ajan, on kaikesta yrityksestä huolimatta tullut tilanteita, jolloin yhteentörmäys on ollut lähellä. Yleensä tilanteista on selvitty ehjänä ja ilman mielipahaa, mutta joskus vauhtikiiturit ovat saattaneet hieman närkästyä ja myös näyttää tunteensa. On kuitenkin hyvin vaikea päälle päin sanoa, millä radalla he milloinkin haluavat juosta. Eiväthän he tietenkään voi tietää, että tientukkeeksi päätynyt leveä kuljetus on taittanut radalla jo kolmattakymmentä kilometriä matkaa, ja havaintokyky saattaa sen takia olla hieman heikentynyt, erityisesti selässä olevien silmien tarkkuus voi kärsiä...  Mutta hetkinen, eihän kellään kai ole silmiä selässä?

Yhden hengen lenkkeilyhaasteeni vaikutti kaikesta keventelystä huolimatta perjantaiaamuna sen verran kehossa, että tunsin oloni hyvin väsyneeksi.  30 päivän lenkkeilyputki on – kuten jotkut lukijat ja kanssajuoksijat ovat saattaneet myös omakohtaisesti havaita – rankahko koetus,  siinäkin tapauksessa, että lenkit olisivat lyhyitä.  Omat reissuni ovat olleet paria poikkeusta lukuun ottamatta järjestään reilusti yli tunnin mittaisia ja 3+-tuntisia pitkiksiä on ollut useampia kuin kerran viikossa. Kaikki lenkit eivät tosin ole olleet hölkkälenkkejä, vaan myös kävely- ja sauvakävelylenkkejä on ollut ohjelmassa.  Näillä kevennyksillä olen pyrkinyt välttämään vammoja ja liikarasitusta. Lumisohjossa rahjustaminen (kuten myös radan kiertäminen aina samaan suuntaan) käy lonkkien ja nilkkojen päälle, eikä tuo kantapääni ole sekään vielä malttanut heretä oireilemasta. Silikonityynyt ovat kuitenkin selvästi auttaneet. Talviaikaan liika raastaminen tekee minusta helpon saaliin myös  flunssaböböille, joita on tarjolla loputtoman paljon erilaisia.  Niinpä perjantaina töiden jälkeen tartuin taas kävelysauvoihin ja marssin reippaan rauhallisen parituntisen lumituiskussa.  Lunta on viikonlopun aikana tullut enemmän kuin tarpeeksi ja lihaskuntoilua olen niin ollen saanut harrastaa myös lumikolan avulla. Siihen puuhaan  huipentui myös lenkkeilyputken oppimäärä.

Mitä tulee muihin lihaskuntohaasteisiin, niiden osalta olen edennyt säntillisesti aikataulun mukaan – aina eiliseen asti. Lauantaipäivä oli täynnä monenlaista pakollista rehkimistä, joten vasta iltamyöhällä, mutusteltuani hyvän pihvin ja kumottuani painikkeeksi pari lasillista punaviiniä yhtäkkiä muistin, että päivän burpeet olivat yhä tekemättä.  Tämä taas merkitsi vääjäämättä sitä, että tänään, sunnuntain pakollisten kuvioiden jälkeen,  vedin kiltisti tossut jalkaan ja lähdin kympin lämmittelylenkille vielä perjantaistakin sohjoisemmille teille ja sen jälkeen jumppasin 34 + 35 burpeetä  (ja vielä yhden rangaistusburpeen päälle, niin että tuli tasaluku täyteen).  Rauhallista tahtia ja pienin erin tämä onnistuikin yllättävän hyvin: 50 ensimmäistä viiden sarjoissa, viimeiset 20 kahtena kympin sarjana. Sarjojen väliin lyhyimmät mahdolliset hengähdystauot kelloon katsomatta.