Kaikella on tarkoituksensa, mutta miksi juuri minä?
 
Matka Joensuuhun alkoi leppoisasti. Kisassa oli määrä ampua lähtölaukaus klo 20.00, mikä tarkoitti sitä, että aamulla ei tarvinnut herätä aikaisin. Se on aina hyvä lähtökohta ultrakisaan ainakin minun kohdallani. Kuitenkin tunsin oloni kumman haluttomaksi ja väsyneeksi ja mielessäni kieltämättä kävi ohikiitävän hetken ajan, että jättäisin lähtemättä. Mutta niin on käynyt monesti aiemmin, ja onneksi olen aina lähtenyt.
 
Junamatka sujui juoksutovereiden kanssa rupatellen. Heitä oli osunut kaksi kappaletta samaan junaan enemmän tai vähemmän sattumalta. Kuulumisten vaihto oli niin antoisaa ja hauskaa, että jo sen takia kannatti lähteä reissuun. Kuten keskusteluissa tuli todetuksi, yksi tämän lajin harrastamisen parhaista puolista on ollut se, että olen saanut tutustua kerrassaan hienoihin ihmisiin. Kasvattavaa on ollut huomata, miten hyväntahtoista ja avuliasta väkeä voikaan olla olemassa, sekä aivan erityisesti se, että on ollut opeteltava ottamaan apua ja huolenpitoa vastaan, on ollut otettava vastaan ja hyväksyttävä erilaiset käsitykset ja mielipiteet niin elämästä kuin treenaamisesta ja yritettävä oppia niistä. On saanut iloita toisten hienoista suorituksista, ja toisinaan tietenkin myös omista onnistumisista. Lohtua ja kannustusta on saatu ja jaettu jos kaikki on hyvästä yrityksestä huolimatta mennyt pieleen. Ultrailu on mitä suurimmassa määrin sosiaalista vuorovaikutusta, huolenpitoa ja myös kovaa kilpailua niin itseä kuin joskus myös muita vastaan samanaikaisesti, vaikka itse kisasuoritus on pohjimmiltaan niin kovin yksinäistä ja karua puuhaa ihan kaikille, lahjoista, taidoista, kokemuksen määrästä ja mahdollisista tukijoukoista huolimatta. Ehkä siinä piilee lajin viehätys. Mutta tässä havainnossahan ei sinällään ole mitään uutta, vaan nämä asiat on yhteen ääneen sanottu jo monta kertaa aiemmin.
 
Junalla on siinäkin mielessä hauskaa ja mielekästä matkustaa kisapaikalle, että ei tarvitse kököttää paikoillaan koko ajan, vaan voi liikkua ja kävellä tarpeen mukaan. Ravintolavaunussa nautin myös lounasta, joka oli odottamattoman herkullinen ja kotiruokamainen annos perunamuusia ja lihapullia puolukkahillon kera.
 
Juna saapui aikataulussa Joensuuhun. Saimme helposti taksin aseman edustalta ja hurautimme sillä lyhyen matkan Areenalle.
 
Joensuu Areena on kisapaikkana kerrassaan erinomainen. Tilat olivat siistit ja raikkaat ja uuden oloiset. Itse halli on korkea ja ilmava, kauniisti leikatut puurakenteet katossa luovat jopa katedraalimaisen vaikutelman. Ilmanala on kuiva ja vähän pölyinen, kuten urheiluhalleissa aina.
 
Kisailijoita saapui Areenalle ja ilmaantui starttiviivan tuntumaan etsimään mieleistään huoltopöytää, jotka oli sijoitettu sopuisasti vierekkäin järjestäjien huollon läheisyyteen. Vessat ja pukuhuoneet olivat kätevästi aivan radan tuntumassa. Etukäteenkin mainostettu dj oli sijoitettu toiselle suoralle ja siellä hääräsivät myös ajanottolaitteiston hoitajat. Ratasoikion keskellä oli pieni katsomo ja pelikenttä, joka oli suojattu verkoilla, niin että kentän yli ei ollut jatkuvaa ja suoraa näkymää, minkä aika yksimielisesti todettiin olevan hyvä juttu. Kenttä ei näyttänyt niin isolta ja rata niin pitkältä, kun siitä näki vain sopivan pätkän kerrallaan.
 
Vähitellen valmistelut etenivät siihen pisteeseen, että juoksijat asettuivat lähtöviivalle ja lyhyen alustuksen jälkeen väki pamautettiin matkaan näyttävän näköisellä aseella.
 
Kisavauhdiksi kaavailemani 8 km/h lähti sujumaan lähes kellontarkasti. Kuten aina kisan alussa, ennen kuin kone alkaa käydä oikeilla kierroksilla, tunsin jopa epämiellyttäviä olotiloja. Syke tuntui tiheältä, hikoilin aivan mielettömästi (ilmeisesti ennen kisaa niskakipuun ottamani särkylääkkeet aiheuttivat tämän) ja vatsassakin hieman kipristeli. Hengitystiehyet menivät heti tukkoon ja jouduin etsimään antihistamiinit syvältä varustekassin pohjalta, jonne olin ne - onneksi - ennen lähtöä viskannut, vaikken kuvitellut niitä tarvitsevani vaan pärjääväni suolaliuossuihkeella koko kisan ajan. En näistä pikkuvaivoista ihmeemmin piitannut, vaan arvelin tilanteen tasoittuvan pian ensimmäisen tunnin jälkeen. Joillekin arvoisista kanssajuoksijoista lienee käsite ”tankkauspöhö” liiankin tuttu.
 
Ensimmäinen, toinen ja kolmaskin tunti menivät tismalleen suunnitellusti kertyneen matkan osalta, vaikka jo 15 km:n jälkeen havaitsin koneen alkavan lievästi yskähdellä. Vatsassa tuntui kipuja ja otsaa kuumotti. Hiki virtasi vuolaana pitkin otsaa, ohimoita ja selkää. Rataviivat vilisivät silmissä. Ramppasin vessassa. Join säännöllisesti, mutta mikään ei tuntunut riittävän, koko ajan janotti ilmeisesti antihistamiinin sivuvaikutuksena. Taisi joku kilpakumppani vähän ihmetellen katsella, että mikähän tuotakin vaivaa. Siinä olotilassa kaikki muut näyttivät tuoreilta ja virkeiltä sekä nopeilta ja hyväkuntoisilta. Juoksijoita lappoi ohitseni jatkuvana virtana. Jalat sen sijaan toimivat erinomaisesti. Sen verran monta kierrosta olen tainnut kiertää siellä toisella areenalla, että jalat ovat alkaneet tottua paitsi mondoon myös tiukkoihin kaarteisiin. Selkä ja niska eivät kiukutelleet nekään.
 
Yhdeltätoista vaihdettiin kiertosuuntaa. Se tuntui aluksi helpotukselta, mutta pian tuli romahdus. Kaikki tuli ylös. Kaikki tuli ylös moneen kertaan, vaikka ei enää ollut mitään. Kiersin kierroksen, toisen, ja säntäsin vessaan. Tätä menoa jatkoin vielä seuraavaan suunnanvaihtoon asti, mutta sen jälkeen motivaatio petti lopullisesti. Voimat olivat vähissä, mikään ei pysynyt vatsassa. Nesteet ja ravinnot olivat hylänneet kehoni. Kävin pitkän keskustelun itseni kanssa korkeushyppypatjan nurkalla. Juoksutoverit kävivät kyselemässä vointia ja yrittivät rohkaista kaikin tavoin. Mutta jatkaminen ei tuntunut enää mahdolliselta eikä millään tavoin mielekkäältä. Niinpä palautin chipin ja menin suihkuun. Siellä pesuhuoneessa, lämpimän veden virratessa pitkin selkää ja jalkoja en osannut analysoida päätöstä sen kummemmin, olo oli ehkä vain helpottunut ja hyvin väsynyt. Tänään harmittaa raskaasti, kun kauan odotettu tilaisuus jäi käyttämättä näin surkealla tavalla, mutta kuten aiemmin tuossa totesin, ultramaraton on toisinaan niin kovin karua puuhaa.
 
Puin lämpimästi ylleni ja palasin huoltopöydän ääreen. Sanoin juoksutovereille, että voisin kenties nyt huoltaa heitä. He ottivat tarjouksen vastaan, vaikka ovat hyvin omatoimiseen tekemiseen tottuneita. Eipä heistä paljon työtä ollutkaan, mikä täten todettakoon. Reippaita olivat. Yhden rakon paikkasin. Yritin samalla paikkailla neste- ja ravintovajetta, mutta mikään ei maistunut vaan tuntui tulevan saman tien takaisin. Oli vaikeata saada edes vähän voimia palaamaan.
 
Kyyhötin pöydän takana ja seurasin tapahtumia radalla. Miesten kisan kärjessä oli meneillään jännittävä asetelma, kun ykköstilaa tavoittelevat juoksijat kokivat omat vaikeutensa ja yrittivät voittaa ne. Naisten kärjen puolella tilanne oli tasaisempi ja selvempi. Molemmissa sarjoissa tehtiin lopulta toinen toistaan hienompia suorituksia, kun taas toisaalta joidenkin kohdalla vaikeudet veivät voiton. Kukaan ei antanut helpolla periksi, vaan kunnon ultratapahtuman tapaan jokainen kilometri ansaittiin enemmän tai vähemmän kovalla työllä.
 
Niin miesten kuin naisten sarjoissa tehtiin uudet Suomen ennätykset 12 tunnin sisäratajuoksussa. Miesten kisan kärkitulokset olivat: Janne Klasila 139,8795 km, Jyrki Kukko 131,5532 km ja Pasi Penttinen 130,0179 km. Naisten kolme parasta olivat: Satu Ovaskainen 119,8808 km, Heli Lehtinen 111,2915 km ja Sointu Hyttinen 106,3330 km. Kaikki tulokset löytyvät täältä. Onnittelut kaikille mukana olleille!
 
Kaiken kaikkiaan Joensuu Night Run 12 h oli hyvin ja monenlaiset tarpeet huomioon ottaen järjestetty tapahtuma, jota voin kyllä lämpimästi suositella jokaiselle, jota aihe kiinnostaa. Huomasi, että kisaa suunnittelemassa ja toteuttamassa on ollut ultrajuoksun harrastajia. Järjestäjien ja huoltopisteen hoitajien asenne oli kaikkia huomioiva ja ystävällinen ja kaikkea tarvittavaa oli tarjolla poikkeuksetta. Ainoa mietityttävä seikka oli läpi yön tunnin taukoa lukuun ottamatta kaikkialla hallissa kaikunut musiikki. Monia se viehätti ja loihan se tunnelmaa eri tavalla kuin vaimean tepsuttelun ja satunnaisen puheensorinan ja vessaäänten katkoma hiljaisuus sekä urheiluhalleille ominainen, ilmastointilaitteiden ja muiden kojeiden tuottama taustakohina. Ajanottolaitteen piipitys alkaa myös käydä myös huoltajien ja järjestäjien hermoille, jos ei sitä mikään muu ääni riko. Musiikkitoiveita pyydettiin erikseen jo etukäteen ja otettiin ilmeisen hyvin huomioon, mutta itselleni tuli kuitenkin yllätyksenä se, että musiikki soi aika kovalla, joten omien juoksurytmien kuunteleminen noilla käyttämilläni heppoisilla kuulokkeilla oli vaikeata. Jos tilanne on koettu laajemminkin kehittämisen arvoiseksi, ehkä keskustelua syntyy ja toisenlaisia ratkaisuja mietitään, jos aihetta on. Minulle olisi riittänyt, jos musiikki olisi kuulunut vähän pienemmällä alueella.
 
Toivoa kuitenkin sopii, että tämä kisa jää vuotuiseen ultrakisakalenteriin pysyvästi. 12 tunnin kisoja ei nimittäin liiemmälti Suomessa järjestetä. Ensi helmikuussa juostaan Endurancen järjestämä 24 tunnin kisa Ratiopharm Arenalla Espoossa, jonne aion itsekin mennä mukaan. Voi kuitenkin olla, että sisäliikunta on sen jälkeen minun osaltani siinä. Maanteiden tossunmitalla mittaaminen taitaa olla enemmän mun juttu.