Tavoitteena oli siis juosta kaksi pitkää lenkkiä viime kesältä totuttuun rypästelytyyliin pe-ilta - la-aamu. Alkuperäisen suunnitelman mukaan noin 20 + 25 km.

Perjantai-iltana a-miehen ilmaannuttua taas työputkensa jälkeen maisemiin vältyin ruoanlaitolta, joten saatoin lähteä melko saman tien lenkille. Lähtiessäni oli vielä valoisaa, mikä oli hyvä asia myös.

Olin ajatellut juosta kahteen kertaan kotirataultran reitin, mutta pian matkaan lähdön jälkeen alkoi tuntua siltä, että enemmänkin menisi, joten päädyin kiertämään T2:n ensimmäisenä etappina. Jalat tuntuivat aavistuksen verran jäykiltä viikon vauhdikkaampien treenien jäljiltä. Lisäksi molemmissa jaloissa kipunoi jossain sääriluun liepeillä siihen malliin, että arvelin penikkataudin tekevän tuloaan. Kaikesta huolimatta jatkoin menoa hyvin rauhallista mutta menevää vauhtia. Kävelin kaksi reitin jyrkintä ylämäkeä. Lenkin loppua kohden tuntemukset hävisivät, mikä on joko äärimmäisen hyvä tai sitten lohduttoman huono merkki. Tilanteesta rohkaistuneena kuitenkin suuntasin vielä kotirataultran kympille. Se sujui hyvin, joskin olin todella väsynyt sen jälkeen. Jalat tuntuivat painavilta ja olo oli ärtyisä.

Pari minuuttia vaille kolme tuntia meni perjantai-illan juoksuihin kaiken kaikkiaan, matkaa kertyi hieman vajaat 25 km. Eli ainakin olin osannut pitää vauhdin riittävän alhaisena.

Lenkin jälkeen suihkuttelin jalkoja jääkylmällä vedellä, sivelin vielä jäägeeliä päälle. Loppuillan vietin television ääressä, vatsani murinan tyynnytin isolla annoksella spagettia ja jauhelihakastiketta. Kävin jopa kohtuullisen hyvissä ajoin nukkumaan.

Aamulla olo oli kuin uudestisyntyneellä. Edellisen illan juoksut eivät tuntuneet millään tavalla jaloissa. Hypin ja pompin jopa todistaakseni asian itsellenikin, mutta uskottava oli: säärissä ei tuntunut mitään, ja muutenkin alaraajat olivat varsin tuoreen tuntuiset. Niinpä vedin lenkkivaatteet uudelleen ylleni ja lähdin matkaan.

Suuntasin keskustalenkille. Mietin mennessäni vaihtoehtoja. Jos jalat rupeaisivat uudelleen riepomaan, voisin lyhentää lenkkiä varsin monin tavoin. Tärkeimmältä kuitenkin tuntui jälleen kerran, että malttaisin pitää vauhdin aisoissa. Kävelytaukoja joutuisin todennäköisesti pitämään useammin kuin edellisen illan lenkillä.

Ensimmäiset neljä kilometriä sujuivat kuin en olisi juossut viikkoon, kevyttä oli meno, eikä sykekään tuntunut nousevan sitten millään. Sitten pidin ensimmäisen kävelytauon, jonka jälkeen edellisen illan kiputilat palasivat. Sydän hakkasi villinä. Silmänräpäyksen mietin, jättäisinkö koko touhun kesken, mutta ei minusta ollut moiseen päätökseen. Jatkoin matkaa hampaat irvessä, mutta luottavaisena.

Luotto ei mennyt hukkaan. Niin vain kävi, että löysin Pasilan mäissä oikean askelrytmin, tai mitä lie, mutta meno alkoi taas maistua. Köpöttelin korostetun rauhallisesti keskustalenkin lävitse aina Sörnäisiin asti. Pidin noin minuutin mittaisia kävelytaukoja 23 - 25 minuutin välein. Mäkelänkadun ja Hämeentien risteyksessä päätin irrotella, eli jatkoin Hämeentietä sen sijaan että olisin juossut Mäkelänkatua pitkin. Lönkyttelin hiljakseen Toukolaan Intiankadulle, ja sieltä Käpylän halki kotiin. Kotipihalla katsoin kelloa, ja kappas vain, tämän päivän lenkkiin olin käyttänyt aikaa kolme tuntia ja pari minuuttia päälle. Matkaa kertyi jotakuinkin 25 km.

Viikonlopun saldoksi tuli siis viitisenkymmentä kilometriä.