Tänä aamuna kulautin kurkustani alas viimeiset antibioottiannokset. 50 pilleriä meni kymmenen päivän aikana. Määrä tuntuu aivan tolkuttomalta, mutta jos sillä tulen terveeksi, ehkä kaikki on sen arvoista.  

Sivuvaikutuksitta ei ole päästy tästäkään myrkkypommituksesta. Päänsärky, valonarkuus silmissä ja outo huimaava tunne päässä sekä pahat keskittymisvaikeudet ovat turmelleet arkielämää ja erityisesti työntekoa. Lienevätkö johtuneet lääkkeestä vai jostain muusta - tämä asia tulee selvitettäväksi, jos kummat olot eivät nyt katoa kun lääkekuuri loppuu. Tulevana syksynä on odotettavissa haastavia hetkiä, joten toivon totisesti, että samanlaista kuuria en enää saa. Lähipäivät sen näyttävät, onko tulehdus ja miten herkästi uusiutuvaa laatua.

Kipujen rauhoituttua olen päässyt haistelemaan ulkoilmaakin. Eilen aamupäivällä aurinko paistoi niin kauniisti koivujen läpi, että vedin tossut jalkaan ja lähdin toviksi metsään kävelemään. Kiersin metsälenkkiä neljä kertaa ja jouduin toteamaan, että jos luulin taannoin kevään kynnyksellä kuntoni romahtaneen, niin nyt se vasta pohjalukemiin on pudonnut. Sää oli lämmin, hikoilin aivan valtavasti ja uuvuin kaikin tavoin. Mutta kipuja ei sentään ilmaantunut. Toinen hyvä asia on, jos sen niin vain tahtoo nähdä, että tästä ei voi päästä kuin yhteen suuntaan: ylös.