Tähtitieteessä on näinä päivinä koettu suuria elämyksiä, kun mustan aukon syntymästä on saatu tallennetuksi parasta materiaalia kenties vuosikymmeniin: http://www.sciencedaily.com/releases/2013/11/131121142349.htm

Tuo uutinen pani miettimään tähtitieteilijän työtä. Näin maallikon näkökulmasta se vaikuttaisi olevan yksinäistä, uuvuttavaa taivaan tarkkailua, suoranaista hullun hommaa, josta ainoa palkinto saattaa vuosikymmenien työn jälkeen olla nanosekunnin mittainen, tuskin havaittava leimahdus jossain universumin kaukaisessa osassa. Mutta maallikko ei ehkä tajua, että tuo vähäpätöiseltä vaikuttava leimahdus voi asiantuntijalle olla kaikki se, minkä vuoksi hän uurastaa väsymättä yötä päivää vuosikaudet. Jos hän saa leimahduksen tavalla tai toisella talteen ja pystyy keräämään ja analysoimaan kaiken siitä irti saatavan tiedon, hän voi muuttaa maailmaa, jäädä ikuisiksi ajoiksi elämään ihmiskunnan historiassa. 

Kuinka paljon maailmassa onkaan tähtitieteen ammattilaisia ja harrastajia, jotka tekevät saman tai lähestulkoon saman määrän työtä, mutteivät koskaan löydä mitään? Onko heidän työnsä vailla arvoa? Uskoisin, että kaikkia näitä ihmisiä ajaa sama unelma kuin heitä, jotka onnistuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ehkä muiden onnistuminen jopa kasvattaa etsimisen ja löytämisen halua, ehkä ei, ehkä se vain lannistaa. Ehkä syntyy kateutta toisten saavutuksia kohtaan. Riittääkö näille taivaankappaleiden oikukkaasta suosiosta osattomiksi jääneille se, että voivat tuloksettomalta vaikuttavan työnsä kautta kuitenkin olla pieni osa suurta yhteistä yritystä selvittää maailmankaikkeutemme salaisuudet? Onko jaettu ilo paras ilo?

Traaginen voi olla heidän kohtalonsa, jotka arvelevat löytäneensä jotain todennäköisesti suurta kykenemättä todistamaan havaintojaan oikeiksi, mutta jatkavat silti yrittämistä päivästä, viikosta, vuodesta toiseen. Unelman varassa voi myös elää. Ja niin myös joka päivä eletään ja tehdään työtä, yritetään yrittämästä päästyä, laihoilla tuloksilla ja tyhjin tankein, toisinaan pelkillä huuruilla. Monet väsyvät, jotkut eivät. Pateettisuus on katsojan silmässä.

Kuten jotkut teistä, arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat, on varmaan jo arvanneet, tämä postaus on Kaappimaratoonarin yritys motivoida itseään jatkamaan seikkailujaan ultrakuntoilun saralla. Viimeisten kisojen tulokset ovat olleet vaatimattomia jopa kaltaiselleni menijälle ja motivaatio on monesti ollut ja on juuri nyt kovalla koetuksella. Kiitän edelleen lämpimästi kaikesta tuesta ja kannustuksesta, mitä olen saanut osakseni tämän blogin kautta, muualla nettielämässäni sekä myös reaalimaailmassa. Kaikki saamani kommentit eivät kuitenkaan ole kautta aikojen olleet pelkästään kannustavia. Ehkä kommentoijien tavoitteet ovat olleet silloinkin jalot, ehkä on vain haluttu osoittaa huolenpitoa. Ehkä on haluttu myös säästää myös myötäeläjää pettymykseltä, välttyä seuraamasta toisen toistuvia yrityksiä saavuttaa korkeintaan keskitasoinen tavoite, josta saavutuksesta on kuitenkin iloa vain yhdelle, tavoittelijalleen. Aina on aikuisen, järkevän ihmisen syytä ajatella myös muita, ottaa heidän tarpeensa huomioon, miettiä, kuinka paljon yhteisiä resursseja, aikaa ja voimia on syytä käyttää omiin tarkoituksiinsa. Yleensähän haluamme itsekin nauttia murusen siitä suosiosta, jonka menestyvä lähimmäinen saa osakseen - haluamme tuntea olleemme edes aavistuksen verran vastuussa toisen menestyksestä. Toisinaan voi tuntua siltä, että jos näitä murusia ei ole saatavissa, parempi on lopettaa yrittäminen. Jokainen vastuullinen ja välittävä ihminen uskaltaa avata suunsa ja sanoa toiselle, milloin on parasta lopettaa yrittäminen.

Mitähän tekisin, jollei maailmassa olisi myös teitä, jotka saatte minut jatkamaan.