En ole mitenkään uskonnollinen ihminen, mutta osaan nöyrtyä itseäni isomman edessä. Toisinaan jopa etsin ja kaipaan jotakin, minkä läsnä ollessa voisin tyytyä olemaan oma pieni itseni ja hyväksyä todelliset rajani. Hyväksyminen/hyväksynnän saaminen osakseen lienee kaiken a ja o itse kullekin.
Kaikesta tästä huolimatta en ole oikein vieläkään hyväksynyt noita jalkavaivojani. Tuntuu ärsyttävältä ajatuskin, että suurta liikkumisen tuskaani ja tarvettani voidaan rajoittaa niin katalilla tavoilla kuin kipu ja särky. Ärsyttävää on myös se, että syypää kipuihin ja särkyihin on niin helppoa löytää - ei tarvitse kuin katsoa peiliin.
Viikonlopun metsäkeikoilla koin suuria terapeuttisia elämyksiä ja oivalluksia. Polkua pitkin jolkotellessani tajusin, että kipu on merkki epätasapainosta.
Tämän syksyn toipilasaikaan osui runsaasti muitakin harmin aiheita. Kehoni ja mieleni kuormat olivat painavat ja vaikeasti hallittavat, monimuotoiset ja epäsäännölliset. Joistakin on ollut mahdotonta päästää irti, vaikka ainoa tapa olisikin ollut vain kylmän rauhallisesti pudottaa ne pois ja jättää taakseen, kerta kaikkiaan hylätä. Minä en kai sitten ole niin kylmän rauhallinen ihminen. Joka tapauksessa kuormat sen kuin kasvoivat ja rasitus yltyi. Ei siis ihme, että jostain kohtaa alkoi natista ja kitistä, vaikka tie näytti sinällään tasaiselta.
Edellinen on toisaalta turhaa metaforailua eikä liity mihinkään varsinaisesti. Jalkavammoihin on yleensä yksinkertaisesti syynä liiallinen tai vääränlainen rasitus. Pehmeän sammalen ja humuksen, kivikkojen ja suonsilmäkkeiden keskellä juostessani kuitenkin olin ymmärtävinäni, että ihmistä ei ole luotu etenemään tasaista tietä pitkin, vaan tietty määrä vastuksia on välttämätöntä olla, jotta kaikki kehon osat voivat omalla tavallaan osallistua eteenpäin kuljettavaan liikehdintään. Silloin vallitsee tasapaino eri lihasryhmien välillä. Hyvänä esimerkkinä tästä toiminee havainto tältä aamulta: yläkroppani on aivan kipeä. Kivikkoisella, juurakkoisella ja polveilevalla metsäpolulla juostessani ja kävellessäni olen joutunut käyttämään selkäni, hartioideni ja käsivarsieni lihaksia yrittäessäni pysyä pystyssä. Jopa ranteeni ovat väsyneen oloiset. Sen sijaan loppuviikosta asti orastanut alaselän särky, joka lienee ollut jaloista lähtöisin ja johtunut runsaasta asfaltilla etenemisestä, katosi. Myös keskivartalon seutu sai epätasaisella polulla kulkemisesta kipeästi kaipaamaansa vaihtelevaa ärsykettä.
Korostan, että tuo kuvailemani "väsymys" ei ole kivuliasta tai stressaavaa uupumista, vaan rakentavaa, unella korjautuvaa rasitusta.
Kaikkein huomattavin puhdistus tapahtui kuitenkin muualla kuin lihaksissa, nimittäin päässäni. Viime viikon huolet jäivät suurimmalta osaltaan Vierumäen metsiin. Nyt kun niitä ajattelen, ihmettelen, miksi kummassa otin edes mukaani mitään niin rumaa ja uuvuttavaa, kun ilmeisesti voin aivan hyvin elää ilman niitä. Mutta harvoinpa ihminen näkee missä oikeastaan on, ennen kuin siirtyy katselemaan vähän kauempaa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.