Yleensä ihmiset kai harrastavat liikuntaa esimerkiksi piristyäkseen, pysyäkseen terveenä, laihtuakseen, tai yksinkertaisesti vain tavatakseen samanhenkisiä ihmisiä. Tavoitteena on kaikissa tapauksissa mielihyvä.

Jostain syystä olen jokaisen ultrakokemuksen jälkeen kokenut myös ihan päinvastaisia tuntemuksia. Olo on sinällään hyvä, kokonaisvaltaisesti seesteinen ja silti tietyllä tavalla valpas. Ehkä tämä valppaus, tunteiden ja aistien terävöityminen ja eräänlainen polarisoituminen, tuottaa myös voimakasta vieraantumisen tunnetta.

Välittömässä läheisyydessäni ei ole muita ultrajuoksun harrastajia. Niinpä keskustelukumppaneita ei läheskään aina ole, vaikka mieli pursuaa monenlaista kisaan ja sen aikaisiin kokemuksiin liittyvää kerrottavaa. Itsestäni on äärimmäisen kiinnostavaa seurata kehoni palautumiseen liittyviä tuntemuksia ja mielenliikkeitä, mutta ymmärrän hyvin, että ulkopuolisen on niitä hyvin vaikeata hahmottaa saati ymmärtää. Mieli on usein tavallaan jäänyt "kiertämään rinkiä" kisapaikalle, ja arkeen palaaminen voi tuntua tuskastuttavalta. Kaikki ei kuitenkaan pyöri ns. oman navan ympärillä, vaan mieli saattaa ajoittain karata hyvinkin suurten ja perustavaa laatua olevien kysymysten ja ongelmien äärelle. Jopa liian suurten ja perustavien. Tässä herkistyneessä mielentilassa saatan reagoida voimakkaasti juuri maailman tapahtumiin, joihin en voi millään tavalla vaikuttaa. Avuttomuus noiden asioiden edessä tuottaa taas sitten lisää surua ja epätoivoa.

Erityisen tuskastuttavilta saattavat tuntua myös arkiset ihmissuhteet ja kanssaihmisten ongelmat. Luen lehtiä ja katselen televisiota, ja toisinaan tunnen aivan tavatonta ärtymystä kun ihmiset valittavat minun mielestäni aivan toisarvoisista asioista. Lähestyvä joulu on hyvä esimerkki. En millään tahdo ymmärtää, että jonkun mielestä on vaikkapa joulukoristeiden esillepano jotenkin erityisen tärkeää, tai lahjojen osto jopa riidan tai huonon tuulen arvoinen asia. Annan itsestäni todennäköisesti päivittäin hyvin penseän vaikutelman, ja varmasti minua pidetään ihmisenä, joka ei ole tippaakaan kiinnostunut muista. Vaikutelma on aivan oikea - juuri nyt.

Jotenkin koen tämän myös vapauttavana. Tunnen rehellisesti sanottuna, että minullakin on joskus oikeus olla murehtimatta. Minullakin on oikeus keskittyä vain omiin asioihini ja ajatuksiini. Minullakin on oikeus olla välittämättä kaiken maailman tyyppien mielipiteistä ja vähentää yleinen vuorovaikutus minimiinsä. Minulla on myös oikeus jättää kertomatta mielessäni liikkuvia asioita, ja jättää perustelematta toive olla vähän aikaa yksin.

Ehkä tilapäinen nurjamielisyys on ihmiskehon puolustautumiskeino. Kun rasitus kasvaa riittävän suureksi, mieli käpertyy kokoon ja suuntaa kaikki voimavarat voimien palautumiseen. Aiempien ultrailukokemuksieni perusteella tiedän, että jo parin viikon kuluttua kaikki on toisin.