Aurinko on viime päivinä paistanut täydeltä terältä. Kevät näyttää kauneimmat kasvonsa, mutta lämpimät ja kuivat kelit eivät heti talven jäljiltä ole pelkästään helpot. Nimittäin hiekoitushiekat lojuvat vielä kaduilla ja jalkakäytävillä. Isoilta baanoilta niitä on jo lakaistu pois, mutta sivukaduilla ja esikaupunkialueella pöllytellään ahkerasti. Tällainen näkymä oli tänään erään liikenneympyrän läheisyydessä:
Ajatuskin tuon huurun hengittämisestä puistattaa.
Pääkaupunkiseudullakaan ei silti tarvitse aina lenkkeillä autoteiden tai valtaväylien läheisyydessä, vaan monenlaista vapaata baanaa riittää.
Ja jos ajoittaa ulkoilut sopivasti iltaan, ilmanlaatu on parempi. Hyvällä onnella voi päästä nauttimaan huikaisevan sinisestä iltataivaasta ja antennin nokkaan istahtaneen mustarastaan laulusta.
Viime viikonloppuna kertyi jaloittelua ja ulkoilua yhteensä lähes viisi tuntia. Tahti oli rauhallinen ja päämääränä yksinomaan viihtyminen, mutta olennaista olikin ylipäätään liikkeelle lähtö ja liikkeellä pysyminen.
On pakko taas vähän valittaa sen verran, että ikinä en ole tainnut olla yhtä huonossa kunnossa kuin nyt. Vaikka olen toki sairastellut aiemmin, palautuminen on yleensä edennyt huomattavasti nopeammin. Tarvitsen edelleen lääkitystä, jotta henki kulkee ja edes ajatus juoksee. Mutta kuten niin monesti on todettu, se ei haittaa, koska tästä on vain yksi suunta: ylös! Jälleenrakennustyössä on se hyvä puoli, että jo vähäinen kehitys tuntuu voitolta. Esimerkiksi tänään olen iloinnut siitä, etteivät jalkani enää tärise liikunnan jälkeen. Ehkä se on merkki voimien paluusta?
Mutta siis viikonlopun retket suuntautuivat tietenkin Vantaanjoen ja Haltialan seuduille, koska tavoitteena oli ladata niin paljon aurinkoa päänsisäisiin kennoihin kuin mahdollista. Jokirannan tiet ovat avointa maastoa, ja peltoaukeiden vierillä vapaata taivasta on pään päällä loputtomiin. Oli hienoa havaita rusoposket tänä aamuna peiliin vilkaistessani.
Ainoa auringonkylpyjen ystävä en tietenkään ollut.
Pahoittelen jälleen näitä pakollisia hereford-kuvia, mutta minusta ne vain ovat niin hienoja otuksia.
Vantaanjoki virtaa vuolaana, mutta tulvilta ollaan tänä vuonna vältytty. Epäilemättä saamme kiittää siitä vähälumista talvea. Tällä hetkellä ei maastossa enää ole juuri lainkaan lunta, vaikka vielä viikko pari sitten esimerkiksi Ruutinkosken ja Pitkäkosken seuduilla vielä hiihdettiin.
Yksi viikonlopun retkien kohokohdista oli aarnimetsän liepeillä havaittu komea pahka.
Toinen kohokohta olivat tietenkin Pehtoorin munkkirinkilät, mutta ne katosivat monen tunnin tarpomisen jäljiltä nälkäisiin suihin niin nopeasti, ettei todisteita jälkipolville keritty näppäämään. Pehtoorin Tuvan kahvilassa oli viikonloppuna ollut jonoa ulos asti sekä lauantaina että sunnuntaina. Eikä ihme, nimittäin heidän munkkirinkilänsä ovat Helsingin parhaat. Espoon parhaat saa joidenkin tietojen mukaan Pirttimäestä.
Tänään olin ajatellut käyttää runsaasti aikaa kesätyön hakuun (ettei tarvitsisi enää iltamyöhällä harittavin silmin töpeksiä kankeasti toimivien sähköisten hakulomakkeiden kanssa), mutta en taaskaan voinut vastustaa aurinkoisen päivän kutsua ja lähdin koulupäivän jälkeen jalkaisin kohti kotia. Ajattelin ensin kävellä vain osan matkaa, mutta jo Kumpulan kohdalla tulin toisiin ajatuksiin ja käännyin kohti Arabianrantaa.
Siellä on tänä päivänä mielenkiintoinen osa uutta Helsinkiä. Taide- ja ammattioppilaitosten lisäksi paikalle on noussut runsaasti uusia asuintaloja, jotka arvatenkin edustavat niinikään modernia arkkitehtuuria. Alueen ilme on jännittävän vaihteleva mutta silti harmoninen.
Yksi Arabianrannan alkuperäisasukas, joka ei taida juurikaan piitata arkkitehtuurista, nousi kesken uintireissun maihin kohteliaasti tervehtimään kameran ja ison repun kanssa kulkevaa vierailijaa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.