Aiempina vuosina treeniaikaa on järjestynyt kätevästi työmatkalenkkeilyllä. Matkaa yhteen suuntaan oli 8 - 15 km (tai oikeastaan ylärajaahan ei olekaan) ja kunto kesti useimmiten työmatkat molempiin suuntiin. Harjoituskilometrejä kertyi helposti ja hauskaa oli. Mikään ei voita kunnon lenkkiä kiivaan työpäivän päätteeksi. Lenkki sopii lääkkeeksi myös tylsän, tavallisen, pitkän, lyhyen, sekavan, kivan, tuotteliaan ja epämääräisen työpäivän jälkeen. Tai sellaisten alkajaisiksi.

Alkuvuodesta päättyneiden opintojeni aikana kuljin koulumatkoja kävellen, koska kannoin mukanani melko painavaa tietokonetta. Työssäoppimisen aikana vaelsin yleensä iltaopintoihin radanvartta pitkin keskustasta Pasilaan. Hyötyliikunnasta sekin kävi ja mieli kirkastui.

Nykyiset työt aloitin tammikuussa ja päätin aloittaessani, että palaan työmatkalenkkeilyyn heti, kun pahin alkurumba on ohi. Monet teistä, arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat, ovat joskus aloittaneet uudessa työpaikassa ja kenties havainneet, miten sekavaksi se voikaan elämän, elämänrytmin ja aineenvaihdunnan muuttaa joksikin aikaa. Ilmeisesti yliarvioin kykyni, koska neljän kuukauden koeajan jälkeenkään en saa rytmitettyä ajankäyttöäni niin, että lenkkeilyyn jäisi järkevällä tavalla aikaa. Aineenvaihdunta sentään palailee pätkittäin, mutta uuden työn opettelu kaikkine yksityiskohtineen on vienyt runsaasti energiaa ja mieli työstää ajoittain asioita jopa öisin. Olen sen tähden antanut ajan kulua ja odotellut oikeata hetkeä. 

Niin että nyt, kesän kynnyksellä, ja kun työelämässä alkavat asiat taas sujua hieman vähemmällä nivelten narinalla, rattaiden kitinällä ja yleisellä ähinällä, on tullut aika ottaa ajankäyttö uuteen tarkasteluun. Se kun vain on niin, että kokonaisrasitus ratkaisee. Kun stressitaso on korkealla joko liian tai liian vähäisen työnteon, turhautumisen, kiireen tai riittämättömyyden tunteen takia, ei liikunta enää tuota pelkästään hyvää oloa, vaan saattaa jopa lisätä stressiä, turhautumista, kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta. En ole koskaan uskonut, että treenaaminen sellaisessa tilanteessa olisi rakentavaa. Olkoonkin, että se auttaa purkamaan paineita ja suo työhullulle/stressaajalle edes hetken aikaa vain omien ajatustensa parissa - mahdollisesti jopa muiden kuin työhön liittyvien. 

On myös mahdollista, että ikääntyessään ihminen tulee uudella tavalla herkäksi stressille ja kiireelle. Elämänrytmi, joka nuorelle ihmiselle on mukavan haastavaa ja inspiroivaa, voi keski-ikäisestä tuntua tappavalta. Toisaalta ikääntyessään oppii priorisoimaan. Tämä ei kuitenkaan aina tarkoita sen määrittelemistä, mikä tehtävä tehdään tärkeimpänä ensin, vaan se voi tarkoittaa myös sen määrittelemistä, mikä tehtävä ylipäätään ansaitsee tulla tehdyksi, tai kenelle voi huoletta pyllistää samalla kun kumartuu etsimään hukkaan joutunutta työhanskaansa.  Keho ja mieli kun välillä kaipaavat joutenoloa ja mietiskelyä, eli juuri sitä, mitä nuorempana kutsuttiin laiskuudeksi ja saamattomuudeksi. Aivan erityisesti keho ja mieli kaipaavat armoa, palkintoja ja rohkaisua, jota nuorempana kutsuttiin hemmotteluksi, itsesääliksi ja poispilaamiseksi. 

Harmi vain, että ympäröivä maailma ei aina elä samaan tahtiin eikä samoilla kriteereillä kuin oma mieli ja keho. Silloin saattaa syntyä muun muassa ajankäytöllisiä ongelmia. Niistä selviytyäkseen on toisin sanoen priorisoitava väärin eli epäluonnollisella tavalla ja asetettava muut asiat oman selviytymisen edelle. 

Työmatkakävelyt toisin sanoen jatkukoot. Kesä tuottaa uusia reittejä ja toivon mukaan jaksan kantaa repussani entistä useammin myös lainakameraa, jotta voin ikuistaa näkemääni myös teidän iloksenne, arvoisat lukijat ja kanssakuntoilijat. Suurin ilo työmatkakävelyistä on, että vältyn kulkemasta metrolla, joka on sinällään tietenkin oikein sujuva, nopea ja luotettavakin joukkoliikenneväline.  Olen silti vakuuttunut, että metrotunneleista huokuu jotain vierasta sähkömagneettista energiaa, jonka takia olen lähes jokaisen metromatkan jälkeen kammottavan huonolla tuulella.