Sää suosi kaikin tavoin elämäni ensimmäistä tuplamaratonviikonloppua. Aivan, ensimmäistä, joka ei jääne viimeiseksi.

Nyt väsyttää, mutta uni ei taida vielä tulla silmään, joten miksi en kirjoittelisi saman tien raporttia - ehkä sisällöltään sekavaa, mutta aitoihin fiiliksiin perustuvaa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä haaleammaksi käyvät muistot. Tätä viikonloppua en kuitenkaan taida unohtaa koskaan. Omistan tämän kirjoituksen Olaville ja Kaleville, jotka täydelliseksi ällistyksekseni sekä suureksi ilokseni kerroitte minulle seuraavanne blogiani. Oli suuri kunnia saada tavata teidät!

Kaikki alkoi siis Hassen hölkkämaratoonilta nro 8/10 lauantaina. Meitä oli tällä kertaa vain kaksi possua, koska yksi valmistautuu parhaillaan keventelyin seuraavaan kisaansa. Menimme klo 11 starttiin, johon oli kerääntynyt runsas kymmenkunta juoksijaa. Tavoitteenamme oli jokseenkin samankaltainen juoksu kuin viimeksi, eli rauhallista vauhtia ja paljon seurustelua.

Ilma oli lähtöhetkellä raikas mutta jotenkin lupasi lämpenemistä. Ensimmäiset kierrokset sujuivat hyvin, aurinko ei vielä porottanut ja mereltä kävi alituinen tuuli, niin että olo ei tuntunut läkähdyttävältä. Myötätuuleen juostuilla osuuksilla tuntui kyllä jo varsin lämpimältä. Suurin piirtein yhden jälkeen tilanne alkoi muuttua, niin että kahden maissa nuo tuulettomat kohdat tuntuivat helteisiltä.

Mutta ei se meitä possuja haitannut. Me jolkottelimme tasaista vauhtia ja pysähdyimme aina huoltopisteelle juomaan. Olimme lisäksi varustautuneet lippiksin ja aurinkolasein sekä riittävän kevein vaattein.

Seitsemäs eli kitukierros sujui sekin aivan mukiinmenevästi, ja 8. ja 9. menivät kuin vettä valaen mutta loppukirin päätimme silti jättää tekemättä. Juoksukumppanillani oli ollut pieniä ongelmia toisen jalkansa kanssa, ja oli turha provosoida sitä enempää, ettei vaiva muutu vammaksi. Saavuimme maaliin nippa nappa alle viiden tunnin ajassa, eli ihan mukavasti kuitenkin saimme vauhtiakin askeliin. Kävelimme kuuliaisesti sillan ylämäet.

Lauantai-illan vietin sitten lepäillen ja nauttien tilanteeseen sopivia eväitä. Vielä kymmenen jälkeen illalla sekoitin ns. maltopommin, joka tarkoittaa supervahvaa maltoliuosta. Siitä riittää energiaa pitkäksi aikaa. Nukkumaan mennessä olo oli tosi hyvä, jalat olivat hiukan jäykät ja vasempaan jalkaterään sivelin yöksi kunnolla Voltarenia ja käärin vielä kelmua päälle. Aamulla jalka oli täysin kunnossa. Niin kuin loputkin Kaappimaratoonarista.

Sunnuntaiaamuna oli autoseurueen kanssa sovittu treffit puoli yhdeksäksi. Kaikki olivat ajoissa paikalla ja pääsimme heti lähtemään matkaan. Ajoimme sujuvan liikenteen tahtiin - ehdimme pitää yhden kahvitauonkin - perille Maskuun juuri sopivassa ajassa, eli olimme ilmoittautumisjonossa jo hyvissä ajoin ennen klo 12. Saimme numerolaput sekä kisatuomisiksi T-paidat sekä hienot, rullin varustetut urheilukassit.

Seuraavaksi oli vuorossa kamppeiden vaihto, ja sen jälkeen vapaata seurustelua ja kisa-alueella vetelehtimistä. Muutamia tuttujakin oli saapunut paikalle. Terveiset vaan ja onnittelut loistavista juoksuista! Lämmittelyjumppaan otimme osaa lähinnä sivustaseuraajina. Sää oli aamusta lämmennyt huomattavasti ja oli lämpenemään päin. En tiedä paljonko oli lämpöasteita, mutta kesäkeliltä se tuntui. Lähdin juoksemaan hihattomassa paidassa ja capripituisissa trikoissa. Eikä tullut vilu, ei todellakaan!

Hakeuduin startissa joukon hännille, koska tarkoitukseni oli juosta matka noin viiden tunnin ajassa. Lähtölaukaus kajahti tasan klo 13 ja joukko nytkähti liikkeelle. En osaa sanoa paljonko juoksijoita oli, mutta nelisensataa osallistujaa oli koko tapahtumaan tietääkseni odotettu. Samalla juostiin siis 1/4-, 1/2- ja täysmaraton, ja ennen niitä oli startannut sauvakävelykisa. Ensimmäiset viisitoista metriä menivät kävelyksi, mutta tosi sujuvasti letka pääsi liikkeelle kuitenkin. Alkuvauhtini oli hyvin rauhallinen, kuulostelin koko ajan tuntemuksiani. Ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen uskalsin hieman kiristää vauhtia, koska olo tuntui hyvältä.

Rupesin pikku hiljaa ohittelemaan häntäpään juoksijoita. Kiristin vauhtia tasaisesti, yritin koko ajan varoa innostumasta liikaa. Tunnin juoksun jälkeen tuntui, että poikkeuksellisen lämmin kevätpäivä oli todella muuttunut hellepäiväksi. Taisin kuitenkin innostua vähän liikaa, koska noin 16 kilometrin kohdalla tunsin hyytyväni hieman. Hidastin vauhtia ja sain onnekseni juttuseuraa eräästä (hänen arvionsa mukaan) 50. maratoniaan juosseelta herrasmieheltä, jonka kanssa olimme juosseet koko lailla samaan tahtiin. Matka sujui jutustellessa mukavasti, eikä hyytyminen tuntunut niin masentavalta.

Reittihän on Maskussa varsin vaihteleva ja siksi mielestäni myös vaativa. Osa tiestä on päällystettyä ja osa päällystämätöntä. Tien reuna on kalteva samaan tapaan kuin Forssassa. Mäkiä riittää niinikään, ei mitään kovin jyrkkiä mutta pitkiä ja tällä kelillä ja eilisten juoksujen jälkeen raskailta tuntuvia. Maratonilla juostaan kaksi kierrosta. Kävelin suosiolla pahimmat mäet jo ensimmäisellä kierroksella, ja tein maalialueelle saapuessani, eli puolimaratonin kohdalla päätöksen, että seuraavalla kierroksella kävelen enemmän. Olo ei ollut uupunut, mutta vatsani oli ruvennut vaivaamaan 18-19 kilometrin kohdalla. Otin siinä vaiheessa suolatabletin helpottaakseni nesteiden imeytymistä. Muuten join vain vettä ja Puhtia, jota minulla oli mukanani iso pullollinen juomavyössä. Järjestäjät tarjosivat veden lisäksi ilmeisesti Maximia ja sekamehua, sekä toisella kierroksella banaania ja suolakurkkuja. Niitä en ottanut tällä kertaa lainkaan. Puhdin juomisenkin lopetin puolimaratonin jälkeen ja tyydyin pelkkään veteen.

Maalialueelta jouduin lähtemään liikkeelle yksin, koska jouduin pistäytymään vessassa ja juoksuseuralaiseni oli luonnollisesti jatkanut hyvin sujunutta matkaansa. Pistin radion soimaan, löysin Iskelmän taajuuden ja läksin hölköttelemään kohti maalia.

Noin 24 kilometrin kohdalla vatsa rupesi uudelleen möyrimään. Kysyin toimitsijoilta, onko reitin varrella vessaa, mutta sain kieltävän vastauksen. Niinpä etsin kuumeisesti sopivaa pusikkoa. Sitä ei tahtonut löytyä, koska tien varressa oli jatkuvasti asutusta. Vauhtini hiipui, ja möyrintä muuttui kipuiluksi. Jouduin kävelemään ylimääräisiä pätkiä. Kyllähän tien vieressä kasvoi pajukkoa jne, mutta niissähän ei ole lehtiä joten näkösuojaa niistä ei saanut. Lopulta löytyi pieni kuusikko, jonka keskelle rämmin. Tilanne oli ns. pakottava, ja ajattelin, että jos joku todella nyt tahtoo nähdä minut siellä kykkimässä, niin tulkoon katsomaan. Sain asiani toimitetuksi ja pääsin jatkamaan matkaa kenenkään häiritsemättä. Jouduin pistäytymään hetikohta uudessa kuusikossa, mutta siihen kurlutukset tuntuivat viimein loppuvan. Kilometrejä oli kertynyt jo 34.

Puhdistuneesta olotilastani nauttien lähdin sitten juoksemaan aiempaa parempaa vauhtia. Siinä vaiheessa näytti vielä siltä, että saattaisin yltää jopa aikaan 4.45. Kipittelin enempiä säästelemättä eteenpäin, ja kaikki sujuikin hyvin aina 39. kilometrille saakka, jolloin vatsa ärtyi taas. Juoksin kuitenkin eteenpäin, enää oli niin vähän jäljellä. Vauhtini hiljeni hieman, mutta tiesin, että ehtisin maaliin sitäkin tahtia alle viidessä tunnissa. Noin 41 kilometrin kohdalla h juoksi minua vastaan. Hän oli tullut maaliin jo aiemmin, ja oli erittäin ystävällisesti lähtenyt kirittämään minua. Seura piristi, ja juoksimme viimeisen kilometrin tosi reippaasti ja maalialueella yllyimme pieneen kiriinkin, joka herätti sopivasti hilpeyttä pieneksi kutistuneen yleisön ja toimitsijoiden joukossa. Kiritunnelmissani en nyt huomannut mikä oli loppuaika, ja otimme siinä sitten valokuvia jne, joten unohdin pysäyttää kellon, mutta alle viiden tunnin sujui tämäkin maraton, aika lienee 4-5 minuuttia parempi kuin eilinen.

Juoksun jälkeen pääsimme saunaan, ja saunan jälkeen oli vielä tarjolla herkullista jauhelihakeittoa. Sitten oli aika lähteä kotimatkalle, joka sujui joutuisasti hyvässä seurassa, juoksujuttuja vaihdellen.

KORJAUS: otsikko