Harmittavan usein ainakin meikäläiselle luonnossa liikkujalle käy niin, että kamera ei ole mukana juuri silloin, kun jotain kuvauksellista tapahtuu.
On toisin sanoen helppoa ymmärtää, miten kalavaleet syntyvät. Seuraavat tarinat ovat kuitenkin tosia.
Aiemmin viikolla päivittäistä aktiivisuustavoitetta täyttäessäni kävelin pitkin Vantaanjoen rantaa. Oli kaunis, aurinkoinen päivä, pikkupakkanen ja tuuli kävi sen verran, että teki mieli kävellä reippaasti.
En ole vielä saanut jalkoihini liikettä edes sen vertaa, että voisin kutsua etenemistäni reippaaksi. Ehkäpä juuri siksi ehdin havaita korkealla pääni yläpuolella alkaneen ilmataistelun.
Kaksi lintua, toinen isompi ja toinen pienempi, kamppailivat ankarasti, mutta ääntäkään päästämättä. Kyseessä oli taistelu elämästä ja kuolemasta.
Pysähdyin tarkkailemaan tilannetta. Aurinko häikäisi, mutta samassa taistelijat menettivät korkeutta sen verran, että tunnistin isomman linnun haukaksi ja pienemmän harakaksi. En osaa sanoa, mikä haukka oli kyseessä. Mahdollisesti kanahaukka.
Lähellä oli suuri tuomipuu. Harakka vaihtoi suuntaansa ja syöksyi kohti puuta, ja pääsi kuin pääsikin sukeltamaan tiheiden oksistojen lävitse rungon vierelle, vaikka haukka oli juuri saamassa otteen sen pyrstösulista. Haukka ei rohjennut tunkeutua harakan perään pitkine siipineen. Se jäi roikkumaan ulompien oksien varaan vähän hölmistyneen näköisenä. Harakka kyhjötti vasten tuomen runkoa, valmiina syöksähtämään pakoon. Kumpikaan ei päästänyt ääntäkään.
Haukka odotteli parikymmentä sekuntia, käänteli päätään ja ilmeisesti havaitsi minut ja katsoi ehkä tulleensa häirityksi siinä määrin, että levitti siipensä ja liihotteli joen toisella puolella kasvavan lehdettömän puun oksalle. Siellä se tarkkaili tilannetta vielä hetken, kunnes taisi luovuttaa ja lensi pois Haltialan suuntaan. Siellä harakoita riittää.
Harakka pysytteli turvapaikassaan vielä muutaman minuutin. Se oli selvästi järkyttynyt, availi nokkaansa ja pörhisteli höyheniään. En tiedä, tuntevatko linnut huojennusta, mutta jos tuntevat, niin tämä harakka oli todella syvästi huojentunut. Se suki sulkiaan ja pälyili ympärilleen. Kylliksi rauhoituttuaan se lopulta kömpi esiin oksistoista, nousi siivilleen ja lähti vastakkaiseen suuntaan kuin vainoajansa.
Minäkin saatoin jatkaa matkaani. Olin toisaalta iloinen harakan puolesta, mutta myös pahoillani, koska haukka jäi ilman päivällistä. Erityisesti, jos kyseessä oli kanahaukka, joka on käymässä sen verran vähälukuiseksi, että on nyt luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi. Harakkakanta sen sijaan näyttäisi olevan hyvinkin elinvoimainen pääkaupunkiseudulla.
Mutta luontokappaleet eivät mieti lukuja tai numeroita, vaan taistelevat eloonjäämisestä. Niin me ihmisetkin teemme kiperissä paikoissa.
Kotikulmille palattuani panin tallustellessani merkille suuren lintuparven, jälleen korkealla pääni yläpuolella. Tihrustelin vastavaloon, mutta en taaskaan saanut selvää lajista, enkä tunnistanut niitä ääntelynkään perusteella. Lintuparvi hajosi ja pienet laivueet lentelivät vauhdikkaasti talojen, puiden ja antennien lomassa. Yksi laivue laskeutui talon katolle ja samassa kaikki muutkin laivueet halusivat laskeutua täsmälleen samaan kohtaan. Eiväthän ne tietenkään mahtuneet (tilaa olisi riittänyt, mutta egot olivat liian suuret). Niinpä yksi porukka nousi korkealle, pylväsmäisenä kasvavan haapapuun latvaan. Niiden esimerkkiä noudatti heti pari muutakin porukkaa, ja taas oli konflikti valmis, kun tila nopeasti loppui. Niinpä koko parvi lennähti taas ilmaan ja säntäili ympäriinsä kuin yhtenä lintuna.
Pysähdyin ja yritin nähdä niin tarkkaan kuin ilman silmälaseja kykenin. Sattumalta muutama lintu laskeutui läheisen talon pihalla kasvavan pihlajan oksille niin lähelle, että kykenin erottamaan linnun päästä pilkistävän töyhdön. Epäilemättä vauhdissa olivat tilhet. Pihlajia kasvaa siinä kohdassa rinnakkain neljä kappaletta. Olin juuri edellisellä viikolla aktiivisuuslenkilläni ihmetellyt paitsi niiden, myös kotikulmien muiden pihlajien ja koristemarjapuiden poikkeuksellisen runsasta marjasatoa. Oksat suorastaan notkuivat kannatellessaan hehkuvan punaisia, suuria marjaterttuja. Nyt marjoista ei ollut jäljellä kuin kaikista kuivimmat ja mitä ilmeisimmin varsin laatutietoisten tilhien mielestä syötäväksi kelpaamattomat jämät, joita enää ahneimmat yksilöt kaljujen oksien kärjistä hajamielisesti nokkivat.
Maailmalla likkuu tarinoita pakkasenpuremia marjoja syöneistä, päihtyneistä tilhistä ja muista linnuista, mutta nämä huhut lienevät perättömiä, tai ainakin vahvasti liioiteltuja, ja tilhien outoon käytökseen saattaa olla muita syitä.
Erityistä tuossa tilhien kokoontumisajossa, jota nyt sain kunnian todistaa, oli se, että tilhet eivät kuulemma tavallisesti viihdy ihmisasutuksen keskellä. Mikä lie nyt sitten ajanut tämän nimenomaisen parven pohjoisen lähiön ilmatilaan sekoilemaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.