Lähdin sitten kokeilemaan onneani pimeälle metsätielle. Timo mainitsi hiljattain blogissaan Anja Kaurasen Pelon maantiede -romaanin. On myönnettävä, että naisihminen ei ole täysin turvassa tässä maailmassa, eikä oikeastaan voi täysin vapaasti valita missä kulkee.

No minä nyt sitten juoksin pimeällä metsätiellä. Tai olihan siellä valaistus. Oikeastaan on pelottavampaa juosta valaistulla tiellä pimeän keskellä kuin kokonaan pimeässä. Silmät kuitenkin tottuvat nopeasti valon puutteeseen, ja talvella lumiseen aikaan ei kaupunkialueella ole säkkipimeää missään. Valossa pimeän keskellä sitä on enemmän uhri kuin kokonaan pimeässä. Pimeydessä kaikki on tasavertaisempaa.

Ei minua oikeasti yhtään pelottanut. Nostin sykettä ihan huvin vuoksi ja koska tie siellä metsässä on tosi tasainen. Ja oli siellä ihmisiä liikkeellä koirineen ja kävelysauvoineen, oli muita lenkkeilijöitä eikä yhtään epämääräistä hiipparia. Jollei joku sitten katsonut minua sellaiseksi. Ilmakin oli jostain syystä mukavan kosteata, alkulenkistä tukkoiselta tuntunut nenä aukesi vähitellen ja sitten taas vauhti maistui.

Jalat tuntuvat nyt tottuneen jäiseen tiehen. Säärissä ei tunnu enää mitään ylimääräistä. Huljuttelin lenkin jälkeen koipiani kuitenkin kylmällä ja lämpimällä vedellä ihan varmuuden vuoksi. Kylmähoito poistaa myös pahimmat lihassätkyt. Vai onko kukaan arvoisista kanssajuoksijoista havainnut laillani, että iltalenkin jälkeen nukkumaan mennessä jalat säpsähtelisivät omia aikojaan? Johtunee jostain hermotuksista tai sen sellaisista. Onko oikein tietoa aiheesta, kenties?

P1 ei muuten taida olla ihan 13 km:n mittainen. Tai sitten juoksin tosi kevein jaloin tänään.

 

9.1.2006

exe.time: 1.28/P1

ave: 149

kcal/fat: 670/35