Outo aine tuo nykyinen antibiootti. Se luo minulle illuusion hyvästä olosta, paremmasta kuin pitkään aikaan. Vai onko illuusio muuttumassa todeksi? Tällaistako elämä oikeasti on? Ilmeisesti ihminen voi vähitellen tottua pitkään jatkuneeseen puolikuntoisuuteen ja kipuiluun niin, että pitää sitä normaalina olotilana.

Näin pakkolevon kunniaksi voisin luoda katsauksen kaikkien aikojen liikuntaharrastuksiini. Loma-ajathan ovat mitä oivallisinta aikaa menneiden kaiveluun, kaappien ja ullakoiden siivoukseen. Toisinaan on jopa terveellistä pohdiskella kuinka minusta tuli minä - kuinka vilkasliikkeisestä tyttösestä kasvoi kaappimaratoonari. Kärsimättömänä ihmisenä aloitan parhaista paloista.

Kaikki alkoi kun äiti ja isä antoivat minun seitsenvuotiaana mennä balettikouluun. Sain vaaleanpunaiset trikoot, valkoiset sukkahousut ja balettitossut. Balettikoulu sijaitsi samassa rakennuksessa kuin silloinen kouluni. Nautin sanomattomasti harjoittelusta, meillä oli ihan oikea pianistikin. Muistaakseni kävin ahkerasti harjoituksissa ainakin vuoden verran, siihen asti kunnes kerran, odottaessani pukuhuoneessa tunnin alkua, jouduin eräiden isojen tyttöjen kiusanteon kohteeksi. He raapivat tulitikkuja ja heittelivät niitä päälleni, uhkailivat minua ja syljeskelivät vaatteilleni. Pakenin pukuhuoneesta enkä enää suostunut menemään tunneille.

Olin neljännellä luokalla kun perheeni muutti uuteen asuntoon. Uudessa asuinpaikassa hakeuduin naapurin tytön välityksellä paikalliseen balettikouluun. Kehityin sen verran nopeasti että sain esittää soolotansseja balettikoulun kevät- ja joulujuhlanäytöksissä. Opettaja piti myös muualla kouluja ja hän kuljetti minua niiden näytöksissä esiintymässä. Se oli oikeata kiertue-elämää! Mutta luonto teki tehtävänsä, ja pieni ilmava tyttönen alkoi saada muotoja. Opettaja uskoi minuun ja kehityskelpoisuuteeni, hän puhui Kansallisoopperan balettikoulusta, mutta olin tulossa murrosikään enkä itse oikein uskonut mahdollisuuksiini. Kovakärkisillä tossuilla tanssiminen aiheutti kaiken lisäksi nilkkoihini epämääräisiä särkyjä, jotka muistaakseni liittyivät nivelsiteiden venymiseen. Itse en kamalasti noista vaivoista perustanut, mutta äiti oli huolissaan. Lopulta balettikoulu jäi ja keskityin muutamaksi vuodeksi "kasvattamaan tissejä", niin kuin äidit sanoivat.

Kun pahin puberteetti oli hellittänyt ja olin aloittanut lukion, menin jazztanssitunneille erään koulutoverin kanssa. Tuo laji osoittautui kohtalaisen sopivaksi sekä kehoni että luontoni puolesta. Kävimme tunneilla koko lukion ajan. Meitä oli samalla luokalla kolme tanssinharrastajaa. Jumppaopettajan yllytyksestä tietenkin päädyimme esiintymään joissakin koulun juhlissa. Teimme itse koreografioita ja harjoittelimme. Lisäksi pelasimme lentopalloa ja lenkkeilimme. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen alkoi jatko-opintopaikan etsintä sekä muu nuoren naisen elämään liittyvä sekoilu, joihin kului aikaa sen verran että tanssiminen jäi taas kerran.

Olin jo aloittanut ensimmäisessä työpaikassani kun eräs ystävätär houkutteli minut mukaansa flamencotunneille. Ostin itselleni tanssikengät, huivin ja liehuhelmaisen hameen. Jostain syystä tuo tanssilaji tuntui sopivan minulle oikein hyvin. Tekniikassa oli aluksi opettelemista, kengillä koputukset, taputukset, kastanjetit ynnä muut, mutta musiikista ja aistikkaasta tunnelmasta voi aina nauttia vähäisemmilläkin taidoilla. Ahkera harjoittelu tuotti sitä paitsi vähitellen tulosta; pian jo pystyin jollakin tavalla koordinoimaan käsien, käsivarsien, vartalon, jalkojen ja jalkaterien, sekä pään, rinnan ja katseiden yhteispeliä, ja vielä musiikin rytmissä. "Rinnat kuin härän sarvet!" Valitettavasti jouduin lopettamaan tuon harrastuksen jo yhden lukukauden jälkeen työkiireiden takia.

Mutta pian jo innostuin seuraavasta lajista: itämaisesta tanssista. Menin tunneille tuon samaisen ystävättären kanssa. Itämaisen tanssin tekniikkaa olen jo blogissani kuvaillut. Minuun teki suuren vaikutuksen sekä itämainen musiikki että kaikki se ilmaisuvoima mitä näihin etnisiin lajeihin sisältyy. Flamenco ja itämainen tanssi ovat ymmärtääkseni eräänlaisia sukulaisia; Espanjan, ja erityisesti Andalucian mustalaiskulttuuri tansseineen ja musiikkeineen sekä Pohjois-Afrikan maiden kulttuuri ovat antaneet vaikutteita toinen toisilleen. Olin hiljattain katsomassa tanssinäytöstä, jonka yhdessä numerossa oli viehättävästi fuusioitu flamencoa ja itämaista tanssia - tosin kansantansseissa näin tehdään kai koko ajan. Tuolloinenkin harrastus keskeytyi työn takia. Sitten perheellistyin. Mutta viime syksynä into heräsi taas ja aloitin jälleen kerran uudelleen itämaisen tanssin harjoittelun.

Tanssin paras anti liikuntaharrastuksena liittyy kehon hallintaan. Tanssi parantaa koordinaatiokykyä ja rytmitajua, kehittää lihasvoimaa (isojen lihasten lisäksi niitä pieniä ja tärkeitä, jotka pitävät kehon kasassa suorituksen aikana) ja lisää nivelten liikkuvuutta ja notkeutta. Juoksuharrastuksessa näistä kaikista eväistä on hyötyä. Juoksussa on mielestäni olennaista löytää tietty liikkumisen rytmi, jonka tahtiin kehoa voi tehokkaasti hallita. Juoksu ei ole vain jalkojen liikuttamista vuoron perään, vaan juoksutekniikkaan kuuluu myös käsivarsien käyttö sekä keskivartalon hallinta. En tiedä onko tanssiharrastuksella ollut mitään vaikutusta askellukseeni juoksussa, mutta viimeksi tossukaupassa myyjä totesi tutkailtuaan vanhoja tossujani, että askeleeni on hyvällä tavalla neutraali. Tossujen pohjat kuluvat tasaisesti. Ilmeisesti siitä syystä olen (toistaiseksi) säästynyt jalkavammoilta.

Toinen etu liittyy henkiseen puoleen. Tanssin harjoittelu on puuduttavaa ja yksitoikkoista, samaa liikettä toistetaan ja toistetaan niin kauan kunnes se muuttuu automaattiseksi. Samoin tehdään juoksuharjoittelussa. Kestävyysjuoksija harjoittelee satoja, ehkä tuhansia kilometrejä juostakseen lopulta vaivaiset 42 kilometriä "oikein", tai niin hyvin kuin ikinä pystyy.