Reissu oli vähintäänkin vaiheikas, täynnä käänteitä ja kommelluksia eri suuntiin.

Alku sujui sentään käsikirjoituksen mukaan. Nuuksion Nuoli saapui noutamaan minut sovittuna aikana perjantai-iltapäivänä ja käänsimme auton nokan kohti Tamperetta. Perille saavuimme sopivasti ehtiäksemme illastamaan Hähin kanssa ja vaihtamaan samalla kuulumisia kerrankin kasvokkain. Kiitokset Hähille opastuksesta ja mukavasta juttuseurasta, sekä lisäksi huoltoavusta ja kaikesta kannustuksesta itse kisapaikalla!

Lauantaiaamuna kello herätti ennen seitsemää. Ehdimme hotkaista kunnon aamupalat läheisestä Salesta hankituista antimista ennen kuin oli aika lähteä suunnistamaan kohti Pirkka-hallia. Matkalla napattiin rautatieasemalta mukaan vielä yksi kisailija.

Asettauduimme huoltopisteen läheisyyteen ultrakisaan sopivan karulla tavalla, eli laskimme laukkumme ja nyssäkkämme paljaalle asfaltille sateelta suojassa olevaan kulmaukseen. Kisavetimiin oli sonnustauduttu jo hotellilla, joten pienten fiilausten jälkeen olimme valmiit starttiin. joka tapahtui melko tarkkaan kello 9.

Satasen ja 50 km:n juoksijat lähtivät omaan suuntaansa suoraan varsinaiselle reitille, ja maratoonarit omaansa eli aluksi juostiin kaksi lyhyempää lisäkierrosta Pirkka-hallin ympäri. Matkaan lähti huomattava joukko juoksijoita. Wiha on kasvattanut suosiotaan huimasti, eikä syyttä. Reittihän on hyvin tasainen ja rauhallinen juostava, ja mielestäni järjestelyt ja muut ovat aivan kelvolliset.

Ensimmäinen maraton oli tarkoitus taittaa noin viiden ja puolen tunnin ajassa, jotta väliaika ennen toista starttia kutistuisi mahdollisimman lyhyeksi tankkaus- ja huoltotauoksi. Lähdin etenemään hyvältä tuntuvaa kevyttä ja matalaa askelta. En vilkuillut kelloa vaan kuuntelin radiota ja annoin mennä tavanomaiselta tuntuvaa pitkisvauhtiani. Yritin myös keskittyä pitääkseni luvun kierroksistani. Kisassa oli käytössä järjestäjien suunnittelema "zippihärveli", mutta sen tueksi oli myös manuaalinen kierroslaskenta. Lisäksi juoksijoita oli kehotettu pitämään itsekin lukua etenemisestään, koska väkeä oli tulossa kisaan paljon ja kierroslaskennassa olisi ymmärrettävästi ruuhkaa ja tietoa sijoituksista jne olisi oltava valmis odottamaan ainakin yhden kierroksen ajan.

Tietenkin jo kolmannen kierroksen jälkeen menin sekaisin laskuista. Arvelin kuitenkin, etten missään tapauksessa joutuisi juoksemaan ihan kauheasti liikaa ja jatkoin matkaani rauhallisin mielin. Runsaan neljän tunnin etenemisen jälkeen kuitenkin iski lievä epävarmuus, ja pysähdyin kierroslaskijoiden luona ja kysäisin , olisiko mitään tietoa minun asemastani. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: minulla oli enää kaksi kierrosta jäljellä. Maaliin saavuin alle viiden tunnin ajassa, eli rutkasti suunniteltua aiemmin. Menin pukuhuoneeseen kaikessa rauhassa vaihtamaan koko vaatekerran ja nautin lisäksi runsaasti virvokkeita ja söin pari lautasellista järjestäjien tarjoamaa nuudelikeittoa.

Klo 15 starttiin saapui niinikään runsaasti juoksijoita. 10 km:n juoksijat suuntasivat varsinaiselle reitille ja puolimaratoonarit aloittivat urakkansa maratoonarien kanssa lisäkierroksella. Tunnin tauon jälkeen olin ehtinyt jäykistyä ja hyytyä aika tavalla. Meno tuntui äärimmäisen tahmealta, mutta yritin silti juosta. Nenä tuntui tukkoiselta ja niistin ns. perinteisellä tavalla,  mutta nenästäni tulikin aivan muuta tavaraa kuin piti: katuun läjähti iso punainen lammikko. Vuoto yltyi ja pysähdyin ja kumarruin eteenpäin pidellen nenääni. Tietenkään minulla ei ollut mukanani palaakaan paperia tms. Uhrasin siis sormikkaani. Ajattelin, että vuoto lakkaisi pian. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin käy. Hölkkäsin eteenpäin nenääni pidellen, veri valuen sormien välistä ja leukaa pitkin Endurancen tuulipuvun rinnuksille, kunnes saavuin hallin kulmalle erään lisäkierroksen mutkan kohdalle, jonne Hähi oli saapunut ohjaamaan liikennettä. Kysyin häneltä paperia ja hänellä luojan kiitos oli nenäliina taskussaan. Tein paperista tupon jonka työnsin sieraimeeni.

Huoltopisteellä sain lisää paperia. Jatkoin matkaani ja vaihtelin uutta tuppoa sitä mukaa kuin entinen ryvettyi. Pirkka-halliin saapui pikkuisia juniorikiekkoilijoita treeneihinsä, ja yritin parhaani mukaan kätkeä veristä naamaani heiltä. Myös ohikulkeneet juoksijat loivat minuun kummastuneita katseita. Totesin yhdelle, että menee välillä tappeluksi tämä juokseminenkin. Hän hymähti minulle vakavana ja tiedusteli, onko moinen normaalia. Totesin, että onhan se, kaiketi. Hän pudisteli päätään. Saavuin kierrokselta taas hallille ja menin suoraan vessaan putsaamaan itseni, kun vuotokin tuntui vihdoin tyrehtyneen.

Vihdoin matka voisi jatkua normaalisti. Tai niin luulin...

Aamulla ja edellisenä iltana tankatut ruoat lähtivät väliaikatankkauksen jälkeen (ja ehkä myös aiemman rasituksen innoittamana) liikkeelle todella voimallisesti sillä seurauksella, että jouduin pistäytymään istunnolla kolmen seuraavan kierroksen aikana. Tämä ei aikataulullisesti haitannut, mutta olo tuntui viimeisen vessakeikan jälkeen jälleen hyvin nälkäiseltä ja hyvin voipuneelta. Jatkoin kuitenkin etenemistä ja yritin aina huoltopisteellä kaapata jotain purtavaa ja erityisesti juotavaa mukaani. Olo piristyikin siinä, ja meno tuntui taas mukavalta. Olin kaikessa tiimellyksessä jälleen mennyt kierroslaskuissani täysin sekaisin. Pääsin kuitenkin perille tilanteesta tiedustelun jälkeen ja kuulin, että jäljellä olisi vielä seitsemän kierrosta, eli olin kaiken sähellyksen keskellä rämpinyt noin puoleenväliin.

Nuuksion Nuoli oli ollut jonkin verran puolikuntoinen starttihetkellä. Hän päätti kuitenkin startata, mutta aikatavoite oli ilmeisesti siihen tilanteeseen vähintäänkin haastava. Seurailin hänen tasaista mutta ajoittain tuskaisaa menoaan, ja yritin kannustaa aina kohdatessamme niin kuin taisin. Seurailin myös muita satasen kisan menijöitä. Muutamat miehet pitivät todella hyvää vauhtia, mm. Finnish Marathon Runners-seuran kolmikko sekä Endurancen Tapio Talvitie, ja reissuni päätyttyä kuulinkin, että heistä oli sukeutunut miesten kisan kärki. Outi Siimes taisi alusta asti hallita naisten kisaa, ja hän tekikin uuden upean oman ennätyksensä. Onnittelut kaikille! Maratonkisan kärki meni myös lujaa kaikissa sarjoissa. Sen eikä muiden matkojen lopputuloksista minulla ei vielä valitettavasti ole tietoa, mutta ne löytynevät Wihan kilometrin sivuilta aikanaan.

Jatkoin menoani ja kierrokset karttuivat, vaikka ne tuntuivat kovin pitkiltä. Ilta pimeni ja väki väheni reitillä. Maahan tienvarteen tuotiin pieniä roihuja, jotka valaisivat katulamppujen lisäksi reittiä. Tuli melkoisen kylmä, ihotuntumalta mentiin pakkasen puolelle. Lisäksi oikeassa lonkassani alkoi ikävästi kihelmöidä. Arvioin tuntemukset mielessäni lihasperäisiksi, mutta huolestuin silti vähäsen, koska myös alempana reidessä alkoi jäytää .

Pidin lyhyitä kävelytaukoja ja aluksi vaikutti siltä, että kihelmöinti lakkaa, kunnes lopulta kahdeksannen kierroksen puolivälin tienoilla, kesken hyvän juoksurupeaman, yhtäkkiä tuntui kuin koko jalan lävitse olisi iskenyt salama. Kipu kirpaisi koko jalan mitalta, ikään kuin luuta pitkin edeten, ja äkkiä tuntui myös kuin koko alaselkäni olisi mennyt noidannuolimaiseen kramppiin. Pysähdyin hetkeksi ja yritin päästä tilanteesta yli hengittelemällä syvään. Oli jo pimeää ja ilma oli kylmennyt. En voisi jäädä pitkäksi aikaa paikoilleni. Lähdin hitaasti tallustamaan eteenpäin, koska muutakaan en voinut. Matkaa maaliin ja huoltoalueelle oli siitä kohdasta noin kilometri.

Näin jälkikäteen olen tullut siihen tulokseen, että tuon romahduksen aiheutti yksinkertaisesti kylmyys. Ehkä kävely oli virhe, tai pikemminkin se, etten lisännyt vaatetta siinä vaiheessa, kun kävelyosuuksia alkoi tulla. Ehkä vahingoittunut reisiluuni ja lonkkaa ympäröivät, massiivisesta tulehduksesta toipuneet lihakset tekivät kapinan paitsi rasituksen myös kylmyyden takia.

Menoni oli äärimmäisen hidasta ja jouduin tämän tästä kumartelemaan hillitäkseni leimahduksina pitkin jalkaa etenevää kipua. Reisilihaskin tuntui menevän kramppiin, ja lopulta myös pohje. Toinen jalkani, joka joutui tekemään tilanteessa paljon työtä, ilmoitti myös tyytymättömyytensä tilanteeseen ja alkoi niinikään krampata. Kömmin surkeana etanan vauhtia eteenpäin. Juoksijoita kiisi ohitseni. Sinnittelin aina pimeydessä hehkuvan roihun luota seuraavalle. Halla hiipi harmaana ja jäätävänä hikisten paitakerrosten läpi iholle, ja aloin täristä kylmästä. Vihdoin näin edessäni Pirkka-hallin ja kierroslaskupisteen tutut valot. Onnuin viimeiset metrit sen luo ja ilmoitin, että kisani taitaa päättyä tähän. Sain osakseni runsaasti ymmärtäväisiä katseita ja nyökkäyksiä ja siirryin huoltopisteelle. Siellä huoltajat asettivat hartioilleni viltin ja ottivat zippini haltuunsa. Sain kupillisen kuumaa kahvia. Istuin siinä hetken ja pohdin kohtaloani. Pian oli kuitenkin siirryttävä suihkun ja pukuhuoneen lämpöön.

Olo parani suihkun aikana ja pukuhuoneessa kanssakisaajien kokemuksia kuunnellessa. Puin reilusti vaatetta ylleni ja palasin huoltopisteelle. Sain keittoa ja pullaa ja lisää kahvia ja vähitellen jalatkin palautuivat - tai ainakin kipu lakkasi tuntumasta. Nuuksion Nuolella oli vielä pari kierrosta jäljellä. Odottelin häntä maaliin huoltoväen ja maaliin jo saapuneiden juoksijoiden kanssa jutustellen.

NN:n maaliintulon ja suihkun sekä pienen palauttelun jälkeen oli aika pakata kamppeet autoon ja lähteä paluumatkalle kohti Helsinkiä. Ajelimme hissuksiin pitkin pilkkopimeää moottoritietä ja juttelimme kisasta. Kerran pistäydyimme jaloittelu- ja kahvitauolla huoltoasemalla. Matka sujui olosuhteisiin nähden oikein hyvin. Kotona olin puolenyön aikaan. Aluksi olin kuolemanväsynyt, mutta kun olin purkanut laukusta pyykit odottamaan pesua ja syönyt vielä pari voileipää, väsymys oli tiessään. Ylikierrokset taisivat olla mahtavat, kertyihän päivälle lenkkikilometrejä kuitenkin noin 70 km. Tuijottelin televisiota aamukolmeen, jolloin vihdoin kömmin sänkyyn. Uni tuli onneksi nopeasti.