Näin uuden juoksuelämäni ollessa aluillaan katsoin aiheelliseksi mietiskellä, mitä juokseminen minulle oikeastaan merkitsee. Yhdellä tapaa tämä voidaan yleistää koskemaan myös sitä laajaa kysymystä, mitä liikunta ylipäätään minulle merkitsee.

Tänään tuli puheeksi erään juoksutoverin kanssa mm. se, millä rahkeilla ja tavoitteilla on syytä edes harkita juoksukisaan lähtemistä. Tietyssä mielessä ymmärrän näkemyksen, että numerolappu rinnassa juostaan sijoituksesta ja pyritään parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Hyvä mieli syntyy harjoittelun ja tuloksen vastaavuudesta, ja kummassakin pitää pyrkiä parhaimpaansa. Mutta viime talven jälkeen.... ei, en enää voi ajatella suoraviivaisesti vain noin, jos olen koskaan edes tosissani ajatellut.

Tietenkin lähden kisaan (ja joskus jopa yksittäiseen treeniin) mielessäni jonkinlainen tavoite. Perusluonteeseeni jo kuuluu, että teen aloitetun työn loppuun, vaikka siihen kuluisi kuinka paljon aikaa tai vaivaa. Keskeytyksiä ei esim. juoksu-urallani kovin monta olekaan. Haasteita on hyvä olla, mutta pyrin haastamaan vain itseni, koska näillä rahkeilla, kun ei ole suotu atleettista kehoa eikä raudanlujaa tahtoa, teen vain sen minkä kulloinkin voin. Tai jaksan tai haluan tai sattuu huvittamaan.

Sama koskee harjoittelua. Treeniä mahtuu tuntiin, päivään, viikkoon, kuukauteen ja vuoteen juuri niin paljon kuin mahtuu. Teen kaiken - niin työssä kuin liikunnassa - muun elämän ja perheen ehdoilla. En voi haastaa läheisiäni miten paljon lystään, koska he olivat olemassa jo ennen kuin edes haaveilin juoksu-urasta. He ovat etusijalla. Ja mielestäni vastaan myös heille tekemisistäni ja tekemisteni seurauksista.

Siispä tavoitteet joudun määrittelemään itselleni pelkästään sen mukaan, miten harjoittelu onnistuu. En voi enkä halua uhrata tai vaarantaa minusta riippuvaisten tai muuten läheisten ihmisten hyvinvointia harjoittelun takia. En usko, että olisin edes kovin onnellinen siinä tilanteessa, ja miten mielekästä harjoittelukaan sitten olisi.

Perheeni ei kovin usein ole ollut todistamassa maaliintulojani. En myöskään voi heittäytyä laakereilleni lepäilemään kisan tai pitkän lenkin jälkeen, vaan perhe olettaa, että arki jatkuu samanlaisena kuin ennen juoksua ja palvelu pelaa entiseen malliin. He eivät ole samalla tavalla mukana harrastuksissani kuin minä ehkä elän heidän myötään. Vastavuoroisuus ei siis toteudu ainakaan kovin perinteisessä muodossa. Mutta toisaalta, aina olemme kyenneet järjestämään asiat siten, että koskaan en ole huonon omatunnon riivaamana lähtenyt lenkille tai kisaan. Minusta tämä on vähintään yhtä tärkeä asia.

Nuorempana suhtauduin asioihin ehkä toisin. Tuntui, että on paljon enemmän hävittävää, ja siksi kynnys lähteä tiettyihin juttuihin mukaan oli korkeampi. Nykyisestä perspektiivistä menestys ja voitontunne näyttävät paljon vaatimattomammilta saavutuksilta, vaikka samalla ne tuntuvat vuosi vuodelta tärkeämmiltä tunteilta ja vaikeammilta saavuttaa. Ristiriitaista, mutta niinhän elämä toisinaan on. Etenkin, kun sitten arkielämässä useimmiten nautin menestyksestä tai kärvistelen tappiomielialassa koko lailla yksin, ainakin ilman perheen osanottoa. Toisaalta tietty jatkuvuus luo turvallisuuden tunnetta: he ovat olemassa, juoksin tai en, voitin tai hävisin. Perhettäni en häviön tai epäonnistumisen takia menetä.

Vammojen pelko on tietenkin aina läsnä. Ajatus uudesta puolivuotisesta sodasta raajojani vastaan ei houkuta yhtään. Mutta voinko nyt, kun hävittävää ei tunnu olevan, vaikka sitä on oikeastaan enemmän kuin koskaan, jäädä miettimään, uskallanko tehdä sitä tai tätä, vai vieläkö pitäisi odottaa. Enemmän minua kammottaa ajatus "turhasta" odottamisesta ja varomisesta kuin kohtuullisesta riskinotosta. Kieltämättä joskus vinosti hymyilyttävät ne hyvää tarkoittavat varoittelut, joita olen nytkin saanut osakseni. En todellakaan ole mielestäni osoittanut minkäänlaista halua tai edes kykyä itseni vetämiseen äärirajoille, vaikka kämmejäkin on päässyt käymään. Tai no, viimeisimmältä olisin välttynyt jos minulla olisi röntgenkatse.

Vierastan kovasti kaikenlaisia sitovia linjauksia elämäni valopilkkujen kohdalla. Tahtoisin antaa niiden elää omaa elämäänsä ja liittyä niihin ilman arvolatauksia tai suuria odotuksia kumminkaan puolin. Jos linjaus on kuitenkin syytä tehdä, teen sen näin:

Nyt alkaneen uuden juoksuelämäni yritän käyttää niin hyvin kuin mahdollista. Niinhän on tapana tehdä, kun loppu jo häämöttää, edes ajatuksen tasolla. Rehellisesti sanoen olen tänä päivänä enemmän kiitollinen siitä, että pystyn ylipäätään liikkumaan, kuin siitä, että minulla on teoreettinen mahdollisuus parantaa edellisen juoksuelämän aikana saavutettuja tuloksia. Pyrin vielä entistäkin enemmän nauttimaan liikkumisesta ja juoksemisesta (ultrakisojen yhteydessä sana "nautinto" saa heti hauskan lisäkaiun), tuijottamatta menestykseen tai tuloksiin tai edes "järkisyihin". Osallistun kisoihin, jotka tuntuvat osallistumisen arvoisilta, ja lähden hakemaan sitä tulosta johon kulloinkin realistisesti kykenen. Ennätyksiä ja tuloksia syntyy aikanaan, jos ja kun monet osaset loksahtavat yhtä aikaa paikoilleen. Panos-tuotos -ajattelu saa jäädä vähemmälle, paitsi siltä osin, kuin juoksuharrastus vaikuttaa yleiseen terveydentilaani. Seiskan kokonaiskolesterolilla mikä tahansa yritys ultrakisassa on jo kiitettävä.