Palaaminen ei otsikossa sitten tarkoita takaisin tulemista.

Viikosta on kehkeytymässä suunnitelman mukainen. Jos tänään vielä ennätän salille, neljä salikertaa toteutuu. Ihan joka viikko en oletettavasti pysty moiseen, mutta aina tilaisuuden tullen yritän. Niin kauan, kunnes juoksutreenit pääsevät edes välttävästi vauhtiin.

Tämä harjoittelu tähtää lähinnä painonpudotukseen ja yleiskunnon kohotukseen. Kevyt aamulenkki kävellen ja sitä hieman rankempi iltaharjoittelu salilla voimatreeneineen lienee kohtalaisen hyvä tapa sulatella totaalisen löysäilyn aikana kertyneitä liikoja rasvoja pois painamasta matkantekoa.

Suurin kynnys juoksun aloitukselle taitaa olla henkistä laatua. Suoraan sanoen minua pelottaa. Ajatuskin juoksulenkistä saa kämmenet hikoamaan ja epämielllyttävät ajatukset nousevat pintaan. Syke kiihtyy, läkähdykseen asti. Kerran metroa odotellessani minua rupesi huimaamaan, kun ilmeisesti silkalta jännitykseltä unohdin hengittää.

Toisaalta usein haaveilen pitkistä lenkeistä, näen niistä unia, uppoudun lennokkaisiin unelmiin kassajonoissa seistessä, bussia odotellessa - joskus havahdun kesken keskustelun siihen, etten ole viimeiseen viiteen minuuttiin kuunnellut sanaakaan mitä toinen sanoo. Tai olen lukenut monta sivua kirjaa tai lehteä tajuamatta sanaakaan, mietiskellen vain seuraavaa ultrakisaa ja kaikkea mitä siihen liittyy.

En tiedä, pelkäänkö enemmän onnistumista tai epäonnistumista. Minkähänlaiseen hypnoterapiaan sitä pitäisi mennä, jotta positiiviset ajatukset voittaisivat kauhukuvat? Ja kipu.... sitä en edes halua ajatella.

Olen päättänyt antaa ajan kulua. Aloitan juoksut vasta kun olen siihen täysin valmis. Kiirettä minulla ei ole. Ainoa kisa, johon olen ilmoittautunut, on ensi vuoden tammi-helmikuun vaihteessa. Ja jos en siihen mennessä pääse kuntoon niin fyysisesti kuin psyykkisesti, niin sitten en pääse. Näiden asioiden kanssa ei hötkyillä (tuota Spartathlon-ikoni Seppo Leinosen mainiota ilmaisua jälleen kerran lainatakseni).

Simho-treeni sujui eilen ihan kohtalaisesti. Kuin tilauksesta ohjelmassa oli taas perusasioiden opettelua. Ja juuri kun pääsin ruikuttelemasta kovaa kohtaloani ja taitojeni surkeutta! Eivät taitoni kauhean paljon kertauksesta ole vielä kohentuneet, mutta edes teoriassa tiedän hiukan enemmän.

Olen miettinyt kodin, salin ja työpaikan väliä raahustaessani myös sitä, mitä ihan oikeastaan ja rehellisesti sanoen haluan kamppailutaitojen opettelulta.

Tietenkin haluan oppia mahdollisimman paljon, olla nöyrä ja uuttera. Ottaa oppia vastaan niin opettajilta kuin muilta oppilailta. Kaikki tiedon- ja taidonmuruset otan kiitollisuudella vastaan. Tämän lisäksi haluan kehittää taitoni suorituskykyni rajoissa sellaiseksi, että siitä on minulle oikeasti hyötyä. Olen varmaan jo aiemminkin hölissyt blogissa aiheesta.

Tuntuu nimittäin epätoivoiselta edes yrittää oppia kaikkia lajin kenties satoja tekniikoita. En tiedä, onko yhtään lajin hengen mukaista ajatella näin, mutta mieluummin opettelen edes muutaman täydellisesti kuin joitakin kymmeniä puolinaisesti. Uskoisin, että ns. tositilanteessa muutamasta hiotusta liikkeestä on enemmän hyötyä kuin siitä, että yritän hädissäni muistini kätköistä yhtäkkiä löytää oikeaoppisen tekniikan juuri sitä tilannetta varten. Menee huitomiseksi, eikä automatisoitumista pääse syntymään. Tietääkseni lajin tarkoitus on, että tekniikat tulevat ns. selkäytimestä, ja keho toimii jo kauan ennen kuin kimmoke on edes syntynyt, etenkään vastustajan kimmoke.

Tämä ei tarkoita sitä, että eläisin alituisessa pelossa ja miettisin turvallisuuttani eri tilanteissa. Mutta kun päädyin lajia opettelemaan, on kaiketi otettava huomioon myös se ikävä vaihtoehto, että joskus todella joutuisin käyttämään taitoja. Jos ei muualla, niin vyökokeissa sitten.

Kaikessa oppimisessa täytyy priorisoida. Pyrin opettelemaan vyökokeita varten tietenkin niin paljon ja niin hyvin tekniikoita ja liikkeitä kuin pystyn, mutta aktiiviseen muistiini taidan painaa vain ne, joille kroppani, voimani ja suorituskykyni sekä mittasuhteeni tekevät oikeutta. Ja taidan myös olla niinkin röyhkeä, että säädän tekniikat helpoimman kautta toteutettaviksi, olivatpa enää tämän lajin tekniikoita tai eivät. Ne on epäilemättä tositilanteessa helpointa myös palauttaa mieleen. Nimittäin: tositilanne saattaa olla hetki, jolloin olen äärimmäisen väsymyksen tilassa yksinäisellä lenkillä yömyöhällä jossain kotikaupunkini pimeillä kaduilla. Eikä aina tarvitse olla yökään.