Matkalla töistä kotiin vasemmassa nilkassa alkoi kihelmöidä pahaenteisesti. Jalka on ollut todella rauhallinen eilisestä asti, joten pelästyin hiukan. Kotona vaihdoin lenkkikamppeet, laitoin ruoat perheelle siinä samalla verrytellen, ja kun muut kävivät pöytään, vedin tossut jalkaan ja lähdin ulos.

Suuntasin T-lenkille. Ajattelin, että menen niin pitkälle kuin pystyn nilkassa tuntuvasta kivusta huolimatta. Lähdin kävelemään vastapäivään, eli kohti Vantaa-jokea. Pitkän alamäen jälkeen otin muutaman juoksuaskelen. Nilkkaa juili, muttei sentään ihan sietämättömällä tavalla. Pohje tuntui puolestaan olevan täysin tukossa. Jatkoin hitaasti hölkötellen, välillä otin muutaman kävelyaskelen. Lopulta tuntui, että koko kroppaa särki, käsivarsia ja sormenpäitä myöten. Niska on ollut jumissa aamusta asti, ja sekin tuntui liittyvän "kuoroon". Kehoni nousi täydelliseen kapinaan!

Sitkeästi etenin. Pukinmäenkaaren juoksin kokonaan, hammasta purren. Kuuntelin musiikkia enkä kehon huutoja. En kuitenkaan uskaltanut kääntyä pidemmille reiteille, vaan tyydyin T0:aan. Harmittelin silti puoliääneen jälleen uutta hölmöyttäni: olin jättänyt kännykän kotiin. Jos meno tyssäisi kokonaan, olisi minulla pitkä matka kävellä takaisin.

Sitten, kohtalaisen yhtäkkiä, puolisen tuntia liikkellelähdön jälkeen, olo helpottui. Liekö alkumatkan surkeilu sitten ollut edellisen lenkin aiheuttamaa yleistä jäykkyyttä ja jähmeyttä, tai peräti korvien välistä lähtöisin (jännitti!), tai jonkin elimistöön kertyneen kuonan aiheuttamaa, joka ehti puolen tunnin aikana palaa pois, tiedä häntä. Joka tapauksessa pohje vetristyi ja pehmeni, nilkan tuntemukset asettuivat aiempaa lievemmälle tasolle ja pysyivät siinä, ja muukin kroppa kai jotenkin tajusi mitä oli tekeillä.

Tunnin kuluttua pystyin etenemään ilman kävelytaukoja. Pohje avautui, lähes kirjaimellisesti. Tunsin, kuinka lihakset ikään kuin erkanivat toisistaan ja alkoivat toimia normaalisti, vahvistuen hetki hetkeltä. Nilkan polte väheni. Niskakin vetristyi. Naurahtelin itsekseni. Ehkä joku ulkoavaruuden säteily oli osunut minuun ja saanut kehoni uusiutumaan.... kohta minulle varmaan kasvaisi jokin uusi raaja tai elin, muuttuisin kauttaaltani vihreäksi ja oppisin laulamaan ja tekemään käsitöitä. No ei sentään.

En kaikesta huolimatta juossut pidemmälle kuin T0:n verran. Viimeiset 20 minuuttia sujuivat melkeinpä entiseen malliin, joten lopetin kun vielä tuntui hyvältä. Ehkä jalkakin muistaa, miten armollinen osaan olla, ja suostuu yhteistyöhön tämänpäiväistä paremmin.

Lenkin jälkeen pääsin heti saunaan, ja hoitelin löylytysten välillä jalkaa jääkimpaleella. On se tehokasta tuo kuuma-kylmäterapia. Nyt on olo kohtalaisen tuore koko kropan mitalta. Huomenna tyydyn pyörähtelemään olohuoneessa ja perjantaina palaan taas opettamaan jalalle, miten juostaan.