Lokakuu on kuukausista tautisin. 

Ulkona sataa ja tuulee, joten sisällä olo ei tunnu niin kurjalta ajatukselta kuin voisi. Kurkussa riehuva tulipalo ei ota sammuakseen. Yritän laannuttaa sitä hörppimällä strepsilsin sumentamin suin juomaa säännöllisin väliajoin. Kuume väristelee käsivarsissa ja reisilihoissa, ylös alas, ylös alas. Buranaa kuluu etenkin yöllä. Viikonloppuna ilmaantunut noidannuolikin vaatii yhä lievitystä. 

Täällä sairastuvan pimeässä nurkassa kyyhöttäessä tulee tietenkin kysyneeksi, että miksi juuri minä, miksi juuri me? Juuri on eletty vuosien jakso ilman mittavia sairasteluaaltoja perheessä, kunnes tänä syksynä pankki räjähti ilman ennakkovaroitusta. Ehkä päiväkotipöpöjen tuottama vastustuskyky ei enää riitä ihmisten ja haasteiden kasvaessa ja mikrobien kyynistyessä. Ehkä taudit ovat tuomisia viime aikojen reissuiltamme naapurimaihin altistuttuamme siellä uusille kannoille. Ehkä olemme vain niin väsyneitä kukin omista puurtamisistamme, että olemme helppoja saaliita. Ehkä meille on käynyt vain huono tuuri.

Wihan organisaatio on onneksi lempeän yhteistyöhaluinen ja sain osallistumiseni siirretyksi ensi vuoteen. Toivotan hauskoja ja menestyksellisiä kisoja kaikille juoksutovereille! Olen hengessä (pihisevässä) mukana ja seuraan kisan etenemistä tuon jo kuuluisaksi tulleen zippihärvelin suoman online-tulosseurannan kautta.