Lauantaiaamu oli selkeä ja lähes aurinkoinen. Olo tuntui hyvältä, joten pakkasin vyölaukkuun neljä saippuapullollista vettä, vedin Karhut jalkaan ja ajelin polkupyörällä Paloheinään. Jätin pyörän parkkiin majan edustalle ja sukelsin metsään. Pian etenin pitkin tuttua seitsemän ja puolen kilometrin kierrosta.

Aluksi puru tuntui oudolta tottumattomien jalkojen alla, raskaalta ja hidaskulkuiselta. Olin pukeutunut pitkiin trikoisiin ja pitkähihaiseen paitaan, jotka olivat ehkä turhan paksut vetimet kun ilmakaan ei ollut kovin kylmä. Hikoilin runsaasti siinä asussa, tai sitten hikoilu johtui yhä vallitsevasta flunssan jälkitilasta. Nenäni oli kovin tukkoinen, joten en edes yrittänyt juosta Huipun kieppiä ylös asti. Perjantain työmatkajuoksu saattoi myös vielä painaa jaloissa- taisin innostua vähän liikaa vauhtien kanssa kun olin huonolla tuulella töistä lähtiessäni.

Sain nimittäin perjantaina tietää, että kolesteroliarvoni ovat taas koholla ja joudun tiukalle dieetille ja sen lisäksi saan ruveta läträämään öljyjen kanssa kun en halua lääkitystä, jota työterveyshoitaja heti ensimmäiseksi tarjosi. Masentavaa. En oikein tiedä mitä kohta enää voin syödä. Onneksi kaikki muut arvoni olivat oikein hyvät, verenpaine alhainen ja hemoglobiinikin 143. Edelleen oudoksutti eräs maksa-arvo, joka oli hoitsun mukaan epänormaalin alhainen. Joudun joka tapauksessa käymään lääkärin juttusilla, jolloin tuokin asia otettaneen käsittelyyn. Sain myös vakavia neuvoja uniongelmiini ja monta epäilemättä aiheellista varoituksen sanaa, vaikka enhän minä nyt tahallani valvo! Juoksuharrastuksen osalta sain ainoastaan evästyksen, että olisi vältettävä liian raskasta liikuntaa, eli maksimiteholla en saisi kovin usein treenata. Minulla on havaittu aikoinaan rytmihäiriöitä, jotka eivät sydänfilmissä kuitenkaan näkyneet. Liian raskaalla teholla treenatessa vaarana on kuitenkin ns. flimmeri, joka taas saattaa irrottaa ja panna liikkeelle kalkkeutumia verisuonistossani. Tai jotain sinnepäin. Ja levätä täytyy. Juu juu.

Hölköttelin menemään rauhallista vauhtia syksyisessä metsässä ja yritin unohtaa turhat murheet. Juoksin ensimmäisellä kierroksella kaikki ylämäet, vaikka olin päättänyt kävellä Aurinko pilkahteli puiden latvuksissa. Lenkkeilijöitä oli paljon liikkeellä.

Etenin ensimmäisen kierroksen jossain ajassa; unohdin tietenkin käynnistää kellon. Enpä siten vaivautunut käynnistämään sitä toisenkaan kierroksen ajaksi. Kävelin sen aikana pahimmat mäet välttääkseni ylirasitusta. Nousujohteisuudelle pitää jättää tilaa eikä tuo nuhakaan ole vielä täysin ohi.

Mutta kivaa oli! Itse asiassa niin älyttömän kivaa, että harkitsen uudelleen, osallistuisinko sittenkään Hassen lohdutusmaratoonille ensi lauantaina, vaan tulisinko taas Paloheinään. Vaajakosken kannalta Paloheinä on paitsi houkuttelevampi myös lajinomaisempi vaihtoehto. Kyllä esim neljä reipasta kierrosta seiskapuolikasta vastaa yhtä maratoonia... tai ainakin melkein.