Viikon juoksut jäivät vähäisiksi. Keskiviikosta lauantaihin podin noidannuolta, joka lauantain aikana alkoi hellittää otettaan selkäfileistäni ja sunnuntaiaamuna oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin ilmaantuikin. Olo ei muutaman, enimmäkseen sisätiloissa pötköllään vietetyn päivän jälkeen tuntunut oivalliselta juoksulenkkiä ajatellen, joten lähdin taivaltamaan eräänlaista viikonloppupitkistä kävellen.

Hoitokeinoina noidannuoleen tepsivät tällä kertaa paitsi lepo myös lyhyet, rauhalliset venytykset noin 10 - 15 sekunnin mittaisina. Tein venytyksiä sarjoina, työstin kylkiä, alaselkää, vatsalihaksia ja takareisiä sekä lonkankoukistajia jumppapallon kanssa ja ilman. En tosin ole ihan varma, oliko näistä noidannuolen parannuksen kannalta mitään hyötyä. Lisäksi nappailin buranaa kohtuullisia annoksia kolmesti päivässä. Relaksantteja en siis ehtinyt hakea. Kivuttomin olo oli, jos makasin selälläni puoli-istuvassa asennossa polvet koukistettuina jumppapallon yli, eli olin kuin vauva turvaistuimessaan. Oikealla kyljelläni pystyin myös aika tuskattomasti pötköttelemään.

Päivän kävelylenkki suuntautui aluksi Paloheinään, jossa kiersin seiskapuolikkaan pururadan tällä kertaa myötäpäivään. Metsässä oli jo hyvin syksyinen, ristiriitainen tunnelma. Tuuli kahisutti kuolevia lehtiä aavemaisesti, mutta aurinko paistoi lämpimästi kuin kesällä. Majan lämpömittari näytti peräti 18 astetta alkuiltapäivästä. Matka jatkui kohti Haltialaa, josta palasin joen vartta pitkin kotiin. Auringonkukkaviljelyksillä oli paljon ihmisiä noukkimassa kukkia. Muuttolintuja lenteli isoina parvina peltojen yllä. Niiden liikehdintä on aina yhtä kaoottista ja paniikinomaista, ylös, alas, tuonne, tänne, kunnes aivan yhtäkkiä joku tuntuu tajuavan, mihin suuntaan on määrä lentää, ja kaikki muut seuraavat tämän yhden perässä melkeinpä samassa siiveniskussa.  Me ihmiset muistutamme varmaan niitä joissain tilanteissa.

Nelisen tuntia sain tuhrattua tämän päivän ulkoiluihin, mutta mikäs siinä. Kiirettä ei ollut.