Vuorokaudenjuoksu lajina suvaitsi näyttää minulle monet kasvonsa tämän juoksun aikana. Kaikki johti siihen, että kisani osaltaan onnistui, ja osaltaan epäonnistui.
Jos aloitan epäonnistumisesta, koska se on ikävämpi aihe, niin tulostavoitteesta jäin roimasti. Vatsa- ja jalkavaivojen takia jouduin kävelemään pitkiä rupeamia, mutta kun kerran niin kovasti mielin olla radalla koko vuorokauden ajan, päädyin hidastamaan vauhtia. Elämä on valintojen tekemistä, uhrauksia ja toiveita.
Suuri osa onnistumisiksi katsomistani seikoista liittyvät kuitenkin juuri edelliseen. Sain korvaamatonta oppia tulevia kisoja ajatellen. Ultrajuoksussa kisat ovat lajinomaista harjoitusta parhaimmillaan. Tietenkin on mahdollista lähteä yksikseen tai vaikka parin kaverin kanssa vuorokaudeksi tai kahdeksi kiertämään jotain rataa, tai vaikka sen satasen tai viisikymppisen verran, mutta harvoinpa moista tulee tehdyksi. Ja omaehtoisista ylipitkistä treeneistä puuttuu auttamatta kisatunnelma, mikä taas on ultrakisoissa suuri(n) osa viehätystä.
Saattaa kuulostaa naiivilta, mutta olennaisinta ultrakisojen kisatunnelmassa on se, että kaikki puhaltavat ikään kuin samaan hiileen. Mikä "kisa" se semmoinen muka on, saattaa joku kysyä. Mutta kisaamista se vain on, numerolaput ovat käytössä ja maaliintulo- tai tulosjärjestys on lopulta kaikkien nähtävissä. Jutun ydin piilee kaiketi siinä, että pitkillä matkoilla jokainen on niin oman kehonsa armoilla, ettei kilpakumppanin auttaminen tai tukeminen välttämättä heikennä omaa suoritusta yhtään. Päinvastoin, oman kokemukseni mukaan maaliintulon hetkellä kisailijat ovat tasapuolisen tyytyväisiä toistensa suorituksiin tasosta riippumatta. Omiin suorituksiin suhtaudutaan sitten kukin tavallaan, tavallisimmin vähätellen, mikä on aina ollut minusta tosi kummallista.
Mutta kisaan. Endurancen nettisivulla on ollut niin kattava seuranta, etten tässä ultrapitkässä raportissani puutu sen tapahtumiin laajemmin, kisapaikkakin on mainiosti siellä esitelty. Linkki sivustolle on tuossa oikeanpuoleisessa laatikossa ->.
Oma suoritukseni alkoi takkuisasti. Olin aliarvioinut hallin lämpötilan ja pukeutunut pitkiin trikoisiin ja t-paitaan. Onneksi olin ottanut mukaan capritrikoot, jotka viime hetkessä sitten vetäisin ylleni. Enemmistö kisaajista oli osannut ottaa lämpötilan huomioon ja oli varustautunut kesätaminein, shortsein ja hihattomin paidoin. Paita olisi minunkin pitänyt heti vaihtaa. Hikoilin nimittäin kuin hirvi. Hallissa oli alle 20 astetta lämmintä lähtöhetkellä, mutta kun sata juoksijaa alkoi hohkaa 37 asteen lämpöään radan pintaan, tuli kuuma. Sitkeästi kuitenkin juoksin eteenpäin, tuntui turhalta hukata aikaa vaatteiden vaihtoon. Älysinhän minäkin paukapää sitten lopulta pistäytyä pukuhuoneessa ja kaivaa hihattoman esiin. Olo helpottui varsin pian, mutta olin hikoillessa menettänyt nestettä ja sitä myöten voimia. Melko varmasti hikoilu johti myöhemmin alkaneisiin vatsavaivoihin.
Kierrokset etenivät ja matka taittui. Join ensimmäisten tuntien aikana vuoron perään maltoliuosta ja Puhtia, noin 2,5 dl kerrallaan, yhteensä puolisentoista litraa, mikä taisi olla liian vähän. Maraton oli täynnä muistaakseni joskus viiden ja puolen tunnin kohdalla. Vauhtini oli ihan mukava, kävelytaukoja en malttanut vielä kovin usein pitää kun juoksu tuntui sitä vauhtia kulkevan kuin itsekseen. Ja eihän siellä ollut mäkiäkään. Noin seitsemänkymmenen kilometrin kohdalla sitten tämä kai kostautui, aiemman voimakkaan hikoilun voimistamana. Yhtäkkiä vatsani kouristui kasaan ja kääntyi ympäri. Onneksi vessa oli aivan radan vieressä, ja oli radan varrella myös isoja roskapönttöjä ja pusseja, joita oli tarkoitus käyttää huonon olon yllättäessä. Jouduin oksentamaan kaiken kallisarvoisen nesteen mitä putkistossani oli, ja toisesta päästä tuli loput. Pääsin jatkamaan matkaa vasta vartin mittaisen lepotauon jälkeen. Tässä kaikessa kului aikaa puolisen tuntia. Naapuripöydän väen kanssa oli puhetta, että menen pukuhuoneeseen hetkeksi huilimaan. He olivat kyllin ystävällisiä tullakseen herättämään minut, koska pian oli tarkoitus vaihtaa kiertosuuntaa ja silloin kaikkien juoksijoiden piti ajanottolaitteiston sujuvan toiminnan takia olla radalla. Kiitos teille ystävälliset sielut!
Sen verran tuo pahoinvointi verotti voimia, että vaihdoin melko lailla kokonaan kävelyyn noin 105 kilometrin kohdalla, eli kun kisaa oli muistaakseni jäljellä vielä runsaat kahdeksan tuntia. Tähän osaltaan myös pakotti oikeassa polvessa voimistunut kipu. Masokistin Unelman jälkeen polveen on kasvanut pieni rustottuma vasemmalle alaneljännekselle, ja siinä kohdassa alkoi juilia. Vedin neopreenituen polveen ja jatkoin matkaa. Siihen asti olin jaksanut hyvin systeemillä 2 - 3 kierrosta juoksua, 1 - 2 kierrosta kävelyä. Nestehukka oli päässyt yllättämään, yritin sitä paikata mutta aika huonolla menestyksellä. Otin suolaa, vettä, kokista ja mehua. Söin keksejä, sipsejä, palasen suklaakääretorttua, pari mukia pastaa ja aamupuolella lautasellisen kaurapuuroa. Välillä haukkasin suklaapatukkaa.
Kävellessä olo koheni vähitellen, paitsi että väsymys voimistui. Unenpuute tuntui ajatusten harhailuna, ja kerran en tahtonut millään löytää omaa huoltopistettäni. Tunnepuolella oli epätoivo todella lähellä. Siinä vaiheessa tajusin, etten millään enää voisi saavuttaa tavoitettani. Lopulta päädyin lepäilemään toistamiseen pukuhuoneessa. Vartin tuumaustauon ja pienen suklaalla herkuttelun jälkeen mieliala kohosi taas. Päätin muuttaa tavoitettani! Pirskatti sentään, jaksaisin ainakin sen kolme maratonia, eli noin 126,3 kilometriä. Jalatkin olivat runsaan kävelyn takia taas loistokunnossa, ei muuta kuin baanalle! Välillä jopa juoksin kierroksia.
Sain kävelyyn jatkuvan ja säännöllisen tankkauksen takia uutta virtaa. Juoksupätkillä huomasin, että vauhti oli melko sama etenemistavasta riippumatta. Päätin, että viimeisen tunnin aikana juoksen niin paljon kuin suinkin kykenen. Tätä päätöstä voimisti myös havainto, että minulla oli hyvät mahdollisuudet ylittää 140 kilometriä.
Viimeinen tunti alkoi. Hillitsin juoksuhaluja niin pitkään kuin pystyin, mutta sitten, olisikohan ollut kolme varttia ennen kisan loppua, päästin koneen täyteen vauhtiin. Ensin kiihdytin kävelyvauhdin tappiinsa, lopulta juoksin kierroksia hyvää vauhtia, välillä kävelin. Kilometriluvut kasvoivat tulostaululla. En nähnyt omia lukujani joka kierroksen jälkeen, ja väsymyskin teki tehtävänsä etten aina muistanut edellisiä. Jatkoin silti loppukiriä niin kuin ikinä kykenin. Kun kisaa oli jäljellä kymmenisen minuuttia, eräs kilpakumppani, jonka kanssa oli ollut puhetta loppukiristä, ehdotti että nyt juostaan! Hän lähti kovempivauhtisena vetämään ja minä pingoin perässä. Meno tuntui yllättävän hyvältä. Voitontahto oli tarttunut minuun eikä missään tuntunut kipua, epätoivo ja itsesääli olivat muisto vain.
Sitten, yhtäkkiä, lopetuskäsky kajahti. Pysähdyin niin nopeasti että olin törmätä kirittäjääni. Halasimme kaikkien samaan kohtaan pysähtyneiden kisailijoiden kanssa, ilo ja helpotus valtasivat mielet, olo oli suorastaan lentävä, euforinen. Jätin radalle aiemmin toimitsijoilta saamani puunkappaleen, johon oli merkitty rintalappuni numero. Siihen asti mitattaisiin viimeisen täyden kierroksen jälkeen taittamani matka. Myöhemmin sitten kävi ilmi, että matkaa oli kaikkiaan kertynyt 141 kilometriä ja muutama metri päälle.
Palasin huoltopisteelle. Samalla pisteellä pitivät "majaa" muutama muukin tuttu juoksija. Hanna oli kokemuksen tuomalla varmuudella varannut tuon pöydän, jonka sijainti oli vähintäänkin loistava: sekä naisten pukuhuoneeseen että vessaan oli noin kahden metrin matka. Kiitokset teille seurasta ja ihan kaikesta, hanna, Jussi, Miikka ja Tero, sekä vielä kerran kiitokset kannustuksesta ja parhaat terveiset molemmille naapuripöytäkunnille! Ja onnittelut kerrassaan loistavista tuloksista!
Vielä lämpimät kiitokset Endurancen väelle. Teitte kisasta ikimuistoisen. Järjestäjien huoltopisteeltä kajahtaneet kannustukset olivat välittömiä ja innostavia, vaikka pitkä oli pesti teilläkin siellä. Tarjoomukset kuin pikkujoulujuhlassa ainakin: notkuvilta pöydiltä oli toisinaan jopa vaikeata valita mitä herkkua seuraavaksi söisi tai joisi. Tekninen puoli sujui ongelmitta, kaikesta näki että asialla oli väkeä jotka tiesivät mitä tekivät. Me kisaajat olimme siis hyvissä käsissä, ja tulokset olivat sen mukaisia. Kaikkiaan kahdeksan juoksijaa ylitti 200 kilometrin rajan. Miesten kisan voitti Ruotsin Reima Hartikainen (241,210 km), ja naisten voittaja oli Outi Siimes (201,350 km). Onnittelut voittajille!
Onnittelut myös ihan kaikille kisassa lähtöviivalle asettuneille, tuloksesta ja menestyksestä riippumatta!
Nyt on vuorossa lepoa ja palauttelua joulukuun ajan. Tammikuussa alkaa valmistautuminen uusiin kujeisiin. Niistä sitten enemmän aikanaan.
Pyydän anteeksi jos tekstissä on virheitä tai ristiriitaisuuksia, oloni on juuri nyt aika väsynyt ja ristiriitainen ja muistikuvat ovat saattaneet pettää.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.