Uudet, hienot nyrkkeilyhanskani saapuivat eilen. Niiden kunniaksi intouduin kirjoittelemaan tarkempaa tarinaa taannoisesta Floridan-matkastamme. Otin tietty hanskat pois ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä.

Lähtöhetki koitti anivarhain lauantain 14.2. aamuna. Koneen Frankfurtiin oli määrä lähteä 6.30, joten kentällä tuli olla jo ennen viittä. Ennalta tilattu taksi tuli ajallaan ja saavuimme hyvissä ajoin kentälle. Turvatarkastuksessa oli pitkät jonot. Selvisimme siitä kohtalaisen hyvin. Kyynärsauvani eivät aiheuttaneet mitään ongelmia. Jotain näiden tarkastuksien nykytilasta kertonee se, että poikani repusta löytynyt linkkuveitsi sai jäädä pojan haltuun. Tosin kyseessä ei ollut mikään machete, vaan minikokoinen Swiss Army Knife. Tänäkin päivänä on epäselvää, millä keinoin poika oli kaikkien annettujen ohjeiden ja suoritettujen tarkastusten vastaisesti saanut veitsen ujutettua käsimatkatavaroihinsa. Anti olla viimeinen kerta.

Lentomatkat sujuivat niinikään kohtalaisesti. Ehdimme juuri ja juuri Miamin koneeseen, koska lähtö Helsingistä oli myöhässä. Etukäteen täytetyt Esta-lomakkeet nopeuttivat passintarkastuksista läpipääsyä. Miamin-kone oli jumbojet, 747-400, ja Lufthansan ilmeisen vanhaa ja luotettavaa kalustoa. Meno oli nytkähtelevää ja natisevaa, mutta kone pysyi tukevasti ilmassa. Laskeutuminen oli juuri niin siro kuin täpötäyteen ahdetulta jättiläiseltä voi odottaa.

Paikalla sää oli pilvinen mutta ihanan lämmin. Siirryimme maahantuloseremonioiden ja matkalaukkujen löytymisen jälkeen Avisin vuokraamolle Avisin omalla pikkubussilla. Kätevä palvelu, koska vuokraamolle oli kentältä jonkin verran matkaa.

Sullouduimme matkalaukkuinemme autoon. Se oli jonkinlainen citymaasturin tyyppinen tila-auto, ja täytti tehtävänsä erinomaisesti reissun aikana. Ohjelmaan kuului nimittäin aitoamerikkalaiseen tyyliin paljon autoilua.

Innostuimme Miami Beachin maisemista niin, että alkuperäinen suunnitelmamme ajaa suoraan hotellille ja sitten vasta lähteä katselemaan maisemia niin kauan kuin päivänvaloa riittää ei voinut toteutua. Niinpä lopulta harhailimme Fort Lauderdalen pilkkopimeillä teillä yrittäen lukea katukylttejä. A-mies oli jostain syystä (onneksi) suostunut ottamaan vuokraamolta mukaansa navigaattorin. Oli siis aika ottaa lapsityövoima käyttöön. Esikoispoika on kätevä kaikenlaisten vimpaimien kanssa, joten hänen ja navigaattorin suosiollisella avustuksella vihdoin löysimme hotellimme.

Alkusähläystä riitti vielä seuraavalle päivälle, joka valkeni huikaisevan kauniina ja aurinkoisena. Lämpötila kohosi yli +25 C, missä lukemissa pysyttelikin lähes jokaisena päivänä. Illat ja yöt olivat viileitä. Vähitellen kuitenkin orientoiduimme sekä ilmanalaan että maastoon. Merivesi oli lämmintä ja kirkasta, mutta useana päivänä rannoilla liehuivat varoitusliput, milloin aallokon ja merivirtausten, milloin erilaisten vedenelävien, kuten meduusojen takia. Haitakin oli nähty, ja niitä ihmiset näyttivät pelkäävän kovasti. Kuopus killutteli aalloilla aina kun tuli tilaisuus. Itse kävin vedessä vasta viimeisenä päivänä. Kyllä harmitti, että olin unohtanut vesijuoksuvyön kotiin.

Pari ensimmäistä päivää vietimme siis Fort Lauderdalen kaduilla. Kävimme myös kanavaristeilyllä töllistelemässä isorikkaiden upeita huviloita. Monenlaiset amerikkalaiset kuuluisuudet tv-uutisankkureista hampurilaisketjujen perustajiin ovat perustaneet kesäasuntonsa Fort Lauderdaleen,

Atlantin rannalla kulki pitkä, upea tie, jolla suorastaan vilisi lenkkeilijöitä. Kateellisena katselin heidän menoaan. Kulkijoita oli kaikenkokoisia, -ikäisiä ja -tasoisia, kaikki sulassa sovussa. Ja mikä olikaan sopuisasti vaellellessa pitkin aavan meren rantaa, lempeän tuulen puhallellessa. Tai no, Floridan historiassa tunnetaan myös tuulia, jotka eivät ole olleet kovin lempeitä.

Tiistaina pakkasimme yhden laukun ja lähdimme ajelemaan kohti Key Westiä. Keysien alue on pienten saarten muodostama helminauha, joka jatkuu Floridan niemimaan eteläkärjestä. Key West on sen eteläisimmässä kärjessä. Seutu on alavaa, korkeuserot merenpinnan tasosta ovat vain muutamia metrejä.. Hurrikaanit ovat koetelleet aluetta useaan otteeseen. Pysyvin muistomerkki lienee Henry Flagler -nimisen miljonäärin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa rakennuttama, yli sadan mailin mittainen junarata, jolla oli tarkoitus päästä niemimaan kärjestä aina Key Westiin saakka. Vuonna 1935 saariin iski ns. Labor Day Hurricane, joka tuhosi paalujen varaan pystytetyn radan käyttökelvottomaksi ja rata hylättiin. Aikanaan kuitenkin valmistui autotie ja saaret yhdistettiin toisiinsa silloilla, joita pitkin mekin ajoimme. Pisin niistä on seitsemän mailin mittainen.

"Oikaisimme" menomatkalla Evergladesin rämealueen läpi kulkevaa tietä. Kummastelimme mangrove-metsiä ja silmänkantamattomiin jatkuvia suoria, sekä korkeilta kaarisilloilta avautuvia näkymiä. Vesi oli turkoosinsinistä ja paikoin hyvin matalaa. Pelikaanit ja muut vesilinnut asuttivat saaria ja luotoja. Palmut huojuivat alituisessa tuulessa. Key Largon seudulla esiintyy myös hyvin harvinaista peuralajia, jonka yksilöt ovat vain keskikokoisen koiran kokoisia. Niitä emme nähneet.

Key West oli pieni, virkeä kaupunki, mutta hieman liian turismin tahraama meidän mielestämme. Yövyimme siellä, mikä oli hyvä valinta. Matka Fort Lauderdalesta kesti nimittäin noin kuusi tuntia ruuhkien ja nopeusrajoitusten takia. Yöelämä on vilkasta ja iloisen oloista, niinpä viihdyimme kaupungilla lasten kanssa varsin myöhään. Kuvautimme itsemme tietenkin myös Southernmost Pointilla, eli eräänlaisella merkkipaalulla rannan tuntumassa, josta on enää vain 90 mailia Kuubaan.

Jatkuu.....