Kuumaa oli. Niin asfaltti, tuuli kuin juoksijat. Jaksoin maaliin asti vaikeuksista huolimatta.

Saavuin kisapaikalle hyvissä ajoin. Matkaseuralaiseni, jotka osallistuivat puolimaratonille, tekivät tosi reilun teon kun suostuivat ottamaan minut kyytiinsä ja lähtemään reissuun tuntia aiemmin kuin heidän olisi itse paikalle ehtiäkseen pitänyt. Heidän starttinsa oli tuntia myöhemmin kuin minun, joten he joutuivat odottelemaan vuoroaan helteessä pitkään. Lämpötila oli noin 26 astetta. Tuuli oli hyvin leppeä eikä juuri viilentänyt.

Ennen lähtölaukausta olisi ollut tarjolla lämmittelyjumppaa, mutta se ei jostain syystä kiinnostanut. Tein itsekseni noin 200 metrin verryttelyhölkän, oioin vähän selkääni ja heiluttelin käsivarsiani ja olin jo hiestä märkä.

Vihdoin kajahti lähtölaukaus. Käynnistin sykemittarini kellon, mutta sehän sekosi täysin kun ympärilläni oli kymmeniä mittareita. Minulla ei ollut lähetintä, eikä sitten näköjään kelloakaan. Täydellinen luomujuoksu.

Ensimmäiset kaksi kilometriä olivat täyttä helvettiä. Aurinko paahtoi ja tunsin olevani rutikuiva. Vihdoin aloin hikoilla ja olo huojentui. Ensimmäisessä huoltopisteessä, joka häämötti onneksi varsin pian edessäni, join kunnolla vettä ja kastelin ilmoittautumisessa jaetun pesusienen ja valelin kylmää vettä päälleni. Kastelin myös hiukseni ja lippalakkini. Olinpa tosi onnellinen siitä hölmöstä lakista, jossa on liian suuri lippa.

Vesi helpotti oloa siinä määrin, että juoksu alkoi kulkea yllättävän hyvin. Ensimmäisestä huoltopisteestä aina 38. kilometrille juoksin kuin unelmissa. Nautin forssalaisten sydämellisestä kannustuksesta. Reitin varrelle oli kerääntynyt paljon väkeä, ja niissä taloissa, joiden ohi juoksimme, ihmiset istuivat pihoilla mukanaan kylmiä juomia ja monenlaisia herkkuja. Forssan Suvi-illalla on jo pitkät perinteet, eikä ihme. Niin kannustavan yleisön edessä oli suoranainen ilo juosta myös helteellä.

Kymmenen kilometrin kohdalla ja myös myöhemmin, muutamaa kilometriä ennen maalia, joukko kannustajia hurrasi juoksijoita etunimeltä. Kylläpä tuntui hyvältä kuulla oma nimensä yhtäkkiä, kun olin vieraassa kaupungissa eikä reitin varrella pitänyt olla ketään tuttuja. Suuret kiitokset forssalaisille tästä yllätyksestä! Sain myöhemmin kuulla että näin on ollut tapana tehdä. Forssalaisille on jaettu Suvi-illan lehti, jossa on kaikkien ilmoittautuneiden nimet. Rintanumeron perusteella he sitten etsivät lähestyvän juoksijan nimen.

Reitti oli hyvin kaunis, tosin suurimmalta osalta hyvin aurinkoinen, mikä tällä kelillä tuntui miinukselta. Osa matkasta taitettiin kuitenkin metsän suojissa. Käytin ne etapit hyväkseni ja yritin hiukkasen lisätä vauhtia niiden aikana. Pysähdyin joka huoltopisteellä ja kävelin juodessani, jotta saisin jokaisen kallisarvoisen pisaran alas kurkustani enkä rinnuksille. Valelin pesusienellä vettä myös jaloille, käsivarsille ja niskaan. Sienenkastelusaavin vettä en onneksi erehtynyt juomaan.... En syönyt mitään. Tarjolla oli ne tavalliset banaanit, rusinat ja suolakurkut, mutta ajatuskin niistä tökki, joten en ottanut turhia riskejä. Olin tankannut hiilihydraatteja huolellisesti.

37 kilometriä onnistuneesti taivallettuani kohtasin muurin. Se nousi eteeni yhtäkkiä, varoittamatta, ja oli hyvin vaikeata ylittää. En kuitenkaan hetkeäkään ajatellut keskeyttäväni, vaikka päässä pyöri ja sydän hakkasi villinä rinnassa. Vähensin ensin vauhtia ja lopulta taivuin kävelemään pitkiä pätkiä. Etenin  vuoroin juosten, vuoroin kävellen, aina huoltopisteeltä huoltopisteelle. Asfaltti oli niin kuumaa että paikoitellen sula piki tarttui kengänpohjiin ja teki etenemisen vielä raskaammaksi. Siinä vaiheessa ilta oli jo hieman viilennyt, mutta koska olin jo juossut nelisen tuntia, helle oli ehtinyt tehdä tehtävänsä. Olin hyvin uupunut. 

39 kilometrin kohdalla virkistyin äkkiä niin paljon että siirryin taas juoksuun. Juoksin kuin ihmeellisessä unessa, ja jostain syystä en enää tuntenut kipua, en tuskaa, en surua, en pettymystä, vaikka olin jo ehtinyt elätellä toiveita siitä että alittaisin edes loppuajan 4.45 (sen verran sain väliaikatietoja ajan kulusta matkan varrella). Oikeastaan olo oli suorastaan hilpeä! Tuntuukohan kuoleminen sellaiselta....

Havahduin todellisuuteen kun hiekka alkoi ratista jalkojeni alla. Olin tullut maalialueelle. Hiekka vaihtui punaiseksi urheilukentän juoksuradaksi: viimeiset parisataa metriä olivat enää jäljellä. En ruvennut loppukiriä enää virittelemään, vaan hölkkäsin rauhallisesti maaliin. Joku työnsi käteeni mitalin. Joku sanoi onnea. Se oli ohi. Uni tuntui sen sijaan vielä jatkuvan.

Hoipertelin maalialueelta pois ja kohtasin kahdet tutut kasvot. Olin lopussa ja jotenkin aivan sekaisin päästäni. Noiden tuttujen kasvojen näkeminen tuntui äärettömän helpottavalta. Ne palauttivat minut takaisin tähän maailmaan - lopullisesti. Tai pitäisiköhän kuitenkin sanoa toistaiseksi....

Kieltämättä vaikeuksien voittaminen tuntui aivan mielettömän hyvältä. Loppuaikani oli 5.02, eli viitisen minuuttia parempi kuin Tuusulanjärven maratonilta. Nyt harmittaa jo, etten saanut kelloani toimimaan. Jos se olisi ollut käynnissä, olisin voinut viimeisten kilometrien aikana EHKÄ kiristää sen verran itsestäni että olisin tuon viiden tunnin rajan alittanut. No, ehkä ensi kerralla sitten.

Tätä kirjoitettaessa olo on palautunut oikein hyvin. Jaloissa on hieman kipeitä klimppejä mutta ne ovat terveet. Cumuluksilla näköjään pääsee maratonin maaliin asti. Nestetankkaus jatkuu, olen juonut litratolkulla vettä ja vichyä lauantai-illasta lähtien mutta jano ei tunnu vielä sammuneen. Oma taitonsa kai tämä jälkihoito myös on. Iho punoittaa auringosta, mutten onneksi ole palanut mistään kohtaa. Pikkumustista jäi kivat rajat reisiin.

 

Forssan Suvi-ilta 17.6.2006

exe.time: 5.02/maraton