Tänään on tulevaisuuteni kannalta ratkaiseva päivä.

Kohtaan ryhmän asiantuntijoita, joiden kanssa minun on sovittava, mitä teen tästä eteenpäin.

Yksikään toistaiseksi rakentamani tulevaisuuden skenaario ei tunnu toimivalta. Myöskään minulle jo kertaalleen ehdotettu tehtävänkuva ei todennäköisesti onnistu, ei ainakaan tässä vaiheessa, siitä huolimatta, että se olisi ehkä kaikista tarjolla olevista kiinnostavin. Minulle on ilmaistu, että saan esittää toiveita.

Terveysrintamalta ei kuulu mitään uutta, ei hyvää eikä toivottavasti edes huonoa. Lisätutkimuksia lienee jälleen luvassa, mutta toivon, että vain tiettyjen vaihtoehtojen poissulkemista varten. Unelma terveestä sielusta terveessä kehossa elää edelleen.

On kai sitten niin, että ihmisen täytyy olla varsin hyvissä voimissa ja kaikin puolin toimintakykyinen jaksaakseen suunnitella tulevia. On pystyttävä arvioimaan vahvuuksiaan ja heikkouksiaan ja jaksamisensa rajoja. On oltava itseohjautuva, kunnianhimoinen ja halukas kehittämään työtään, työympäristöään ja ammattitaitoaan. On pystyttävä mahdollisesti myös tukemaan ja ohjaamaan muita.

Mielestäni olen jo hyvinkin aktiivisesti ja itsenäisesti kehittänyt itseäni ja ammattitaitoani varsinaisten työvelvollisuuksieni ohella. Minulle on suotu monia rooleja, joiden yhteensovittaminen on osoittautunut vaikeaksi niin käytännön kuin ajatuksen tasolla.

Nyt sitten vaikuttaisi, että olen iskenyt pääni kattoon ja toiveiden tynnyri on tyhjä. Yhtä tyhjä kuin takki.

Näin kotisohvalla läppäri sylissä istuessani, harakoiden touhuja aurinkoisella pihalla seuraillessani, olo on seesteinen, mutta heti, kun tilanteeseen tulee pientäkin painetta, suorituskyky ikään kuin katoaa. Ajatukset katkeavat, ahdistun, hämmennyn, tulen ärtyisäksi, keskittyminen lakkaa.

Lukemani ja tutkimani perusteella liiasta ja vääränlaisesta eli haitallisesta kuormituksesta aiheutuneeseen ylirasitukseen auttavat yleensä vain lepo ja liikunta. Tätä mieltä ovat olleet myös työterveysväki. Olen samaa mieltä.

Kahdenkymmenenviiden viimeisen vuoden aikana olen kokenut kaksi burnoutia. Niinpä olisi saatava selville syy, miksi näin tapahtuu toistuvasti, ja yritettävä vaikuttaa siihen, eikä vain lääkitä oireita. Minulle on tapahtunut asioita, joita en ole kyennyt hallitsemaan, vaan ne ovat hallinneet minua.

Ensimmäinen burnoutiksi tunnistamani jakso ajoittui suurin piirtein vuosille 1995–2000. Seuraava oli vuosina 2010–2015. Kolmas iski 2021. Olen siis neljännesvuosisadan ollut joko loppuunpalamassa, loppuunpalanut tai toipumassa loppuunpalamisesta.

Ensimmäistä burnoutia käsittelin levolla ja eräänlaisella irtiotolla, jolloin yritin päästä elämääni kuormittavista asioista lopullisesti eroon, mutten onnistunut siinä, vaan palasin entiseen. Lisäksi kohtasin tuolloin niin jähmettävän surun, etten ole vieläkään päässyt siitä yli.  

Toisesta burnoutista pääsin jotenkuten yli, kun vihdoin pystyin irtautumaan entisestä. Irtautuminen kulutti todella paljon voimia ja aiheutti lisää henkistä kipua ja haavoja, joita käsittelen edelleen, ehkä lopun ikääni. Olkoonkin, että löysin tuolloin mielestäni uuden ja paremman suunnan ja elämänhallintani koheni.

Kolmas burnout hyökkäsi noin vuosi sitten kuin pommikonelaivue puun takaa, kun en osannut valmistautua enkä huomata varoitusmerkkejä. Näin jälkikäteen katsottuna varoitusmerkit olivat ilmiselvät, mutten osannut, halunnut tai jaksanut ajoissa tunnistaa niitä.

Nyt yritän kaikin tavoin ottaa opiksi aiemmista virheistäni. Vielä kun keksisin, miten.