Parin kuluneen viikon aikana olen reissannut enemmän kuin aiemmin vuonna yhteensä. Juuri yhtään en ole juossut, mutta sentään patikoinut jonkin verran. Ajoittain ollaan menty tiukasti viihteen puolelle.
Niin että terveeksi elämäksi ei tätä ole voinut kutsua, mutta jotain arvoa kai voi panna yleiselle hyvinvoinnille, virkistykselle ja seikkailulle.
Toissa viikonloppuna suuntasin muutaman vanhan, hyvän ystävän kanssa jo perinteiseksi muodostuneelle, vuosittaiselle sienireissulle, joka on tavallisesti suuntautunut jonnekin päin Etelä-Suomea. Niin tänäkin vuonna.
Sienisato - erityisesti kantarellien, suppilovahveroiden ja torvisienten osalta - on kuulemma ollut laajalti runsas, mutta meidän retkemme tuotti aika laihan tuloksen. Tässä suurin piirtein ainoat sienet, jotka löysin, ja jotka päätin poimimisen sijasta ikuistaa.
Mitä lienevät, ehkä jonkinlaisia lahottajasieniä. Niitä oli runsaasti.
Kaiken hyvän jutustelun, syömisen, saunomisen ja viinin litkimisen lomassa suppilovahvero- ja/tai kantarellisaaliin pienuus ei kuitenkaan suuresti haitannut. Teimme parikin pitkää kävelyretkeä kauniissa maalaismaisemassa. Viljapellot olivat kypsymässä ja metsissä oli yhtä ihanaa kuin aina, vaikka ruskaa saadaan vielä odotella.
Marjojen osalta saalis oli yhtä laiha. Puolukkaa näyttäisi olevan luvassa runsaastikin, mutta tällä kertaa ei kärsivällisyys riittänyt niiden poimimiseen. Eräs varsin erikoinen löytö tehtiin, ja otettiin saman tien käyttöön (kuva on lavastettu).
Sää oli jokseenkin sateinen, mutta kävelyretkemme aikana jopa aurinko pilkahteli. Illalla saunomisen aikana pilvipeitteen takaa kurkisti kuu.
Vilvoittelutauon aikana saunakammarin ovi unohtui auki ja sisään lennähti - ilmeisesti lämmön ja valon houkuttelemana - jokin olento, jota ensin luulimme linnuksi. Otus olikin kaunis ja suurikokoinen yöperhonen. Kaappasin sen varovasti kämmenteni väliin ja kannoin takaisin yön pimeyteen. Valon hävittyä katosi myös perhosen ujous ja se jäi ihmettelemään etusormeni kärkeä, tunnustellen sitä tuntosarvillaan, eikä sillä näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Saatuaan selvän sormeni koostumuksesta se vihdoin lehahti viereisen koivun oksien välistä tiehensä. Lajintunnistus on edelleen tekemättä, mutta tämä lienee jokin varsin yleinen yöperhonen.
Viime viikonloppuna lähdin nykyisten työkaverien kanssa viettämään pitkää viikonloppua Saksaan, Mosel-joen varren viinitarhojen läheisyyteen. Matkaa oli ryhdytty suunnittelemaan jo vuosi sitten, ja nyt se vihdoin oli toteutumassa. Tarkoituksemme oli myös osallistua paikallisessa kylässä jokavuotiseen viinijuhlaan, jonne oli määrä saapua runsain mitoin vieraita muualta Saksasta sekä ulkomailta. Ainakin kaikki kylän majapaikat oli varattu viimeistä sijaa myöten.
Reissu alkoi perjantaina pienellä patikkaretkellä kylän läheisen kukkulan toiselle puolelle. Kukkulalla oli viininviljelyksiä sekä kaunista, saksalaista lehtometsää, jossa kasvoi myös suuria kuusia. Patikoimme halki metsän, kiipesimme jyrkkiä, mutaisia polkuja ja päädyimme huipun jälkeen kukkulan toisen puolen viljelyksille. Viinitarhoissa sato oli kypsymässä ja sateen ja auringonpaisteen vaihtelu sai maiseman näyttämään uskomattoman vihreältä ja rehevältä. Mosel-joki virtasi laaksossa.
Laskeuduimme kukkulalta ja palasimme takaisin kylään jokilaivalla. Moselissa on sulkuja, koska korkeuseroja on joen vesistössä jonkin verran. Kuljimme yhden sulun läpi. Oli jännittävä seurata, kun kanava tyhjeni vedestä ja laiva laskeutui lähes oman korkeutensa verran alemmaksi.
Välillä satoi, välillä paistoi, ja sateenkaaria muodostui Moselin ylle. Yksi komeimmista ilmaantui rakenteilla olevan, huikean korkean sillan kohdalla. Siltaprojekti on kohdannut voimakasta vastustusta, koska sen pelätään vaikuttavan epäedullisesti viinitarhojen mikroilmastoihin. Silta on vielä keskeneräinen.
Kuvauspuuhiani tarkkaili vaivihkaa eräs tuntemattomaksi jäänyt olento.
Lauantaina teimme junamatkan Trieriin, joka on Saksan vanhin kaupunki. Siellä on muistomerkkejä, rakennuksia ja rakennelmia jo Rooman ajoilta. Tänä päivänä se on vilkas yliopistokaupunki, jonka eurooppalainen elämänmeno vaikutti rauhalliselta, värikkäältä ja ystävälliseltä. Trieriläisiä oli saapunut viettämään lämmintä ja kaunista lauantaipäivää keskustan toreille ja kahviloihin. Eräästä kuohuviinikojusta sai annoksen kylmää kuohuviiniä oikeaan lasiin vain kahdella eurolla. Toisella kahden euron kolikolla ostimme läheisestä perunakioskista annokset ranskalaisia (kuvassa pienin annos) ja kas, lounas oli valmis. Kuohuviinit juotiin niin nopeasti, ettei edes kuvaa kerinnyt ottamaan.
Lounaan jälkeen kiertelimme kaupungilla ihmettelemässä ikivanhoja, koristeellisia rakennuksia, sekä tietenkin kaupungin tunnusmerkkiä, Porta Nigraa.
Lauantai-illan huipennus oli viinijuhla "kotikylämme" kaduilla. Juhlittu oli jo pitkin päivää, mutta me saavuimme paikalle vasta illansuussa, jolloin tunnelma alkoi olla huipussaan. Iloista väkeä, paljon hyvää ruokaa ja juomaa kojuista, joita oli pystytetty kylän kapeille kaduille. Vaskiorkestereita kierteli ihmisjoukossa, viihdytti ja tanssitti. Sade oli lakannut ja tähtitaivas tummeni juhlijoiden yllä. Kahden euron panttia vastaan sai lunastaa maistelua varten siron viinilasin, johon viinitilojen kojuista sai ostaa haluamansa kokoisen annoksen paikallisia viinejä. En ryhdy niitä analysoimaan tämän tarkemmin, koska se on ihan oma juttunsa, ja sitä paitsi makuasia.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.