Läksin palauttavalle lenkille iltaseitsemän aikoihin. Edellisen kerran olin katsonut lämpömittaria töistä tullessani hieman ennen viittä. Silloin se näytti vain muutamaa pakkasastetta. A-mies tuli kotiin juuri kun olin lähdössä, hytisten. Hänen mukaansa ulkona oli kylmä, mutta enhän minä ole ennenkään minkään autoilijoiden tuntemuksia kunnioittanut. Tissiposkia koko sakki, autoilijat. Lähdin halveksivasti naureskellen matkaan pikkupakkasvarusteissa, palauttavan lenkin rauhallista vauhtia.

Aika pian havaitsin, että kyllä autoilijat saattavat sen muutaman metrin päivittäisen kävelynsä aikana ehtiä jotain havaintoja tekemään. Kylmä oli. Oli pakko kiihdyttää vauhtia. Takapuoli oli kerrassaan vaarassa kohmettua. Laukkasin niin lujaa kuin uskalsin kotirataultran pidemmän reitin. Vähän oikeassa polvensyrjässä kiristeli, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Kohmetus levisi persposkista reisiin ja pohkeisiin asti. Silmäripsiin kertyi hengitysilman kosteutta, ja jouduin hankaamaan jäät pois  hanskallani jotta näkisin mihin astun. Nyt on taas oikein nätisti punoittava pandakatse.

Juoksin runsaan 9 kilometrin reitin sitten hieman alle tunnissa, nettoaikana. Jouduin tietenkin hiestä höyryävänä pysähtymään kierroksen molempiin liikennevaloihin niin pitkäksi aikaa että ehti tulla vilu. Olen aivan varma, että ohitseni kaahanneet autoilijat katselivat minua säälin ja huvittuneisuuden sekaisin tuntein lämpimistä ajokeistaan: hullut siellä hikoilevat liian vähissä vaatteissa pakkasessa.