... tälle vuodelle ;) eli Kaappimaratoonari havahtui äkisti tietoisuuteen, että tulevana torstaina on vuoden viimeisen kuukauden ensimmäinen päivä.

Tuli ajatus koota yhteen tätä vuotta, niin kuin aina loppuvuodesta on jossain määrin ollut paitsi itselläni myös arvoisilla juoksutovereilla tapana. 

Kuitenkin tuntuu siltä, että kaikkein mieluiten jättäisin kuluneen vuoden kokonaan unholaan, niin liikuntasuoritusten kuin monen muunkin asian osalta. Niinpä annan päivitysten puhua puolestaan, niitä voi jokainen aiheesta kiinnostunut lueskella jos sille päälle sattuu, että haluaa vanhoja asioita kerrata. Itse taidan päästää menneistä irti ihan suosiolla. Ehkä ne eivät sillä tavalla enää koskaan palaa.

Vaikka jalat on vetäisty maton alta kuluneena vuonna jo turhan moneen kertaan, silti uskallan rehvakkaasti taas kerran kehuskella, että taidan olla pikku hiljaa toipumassa lukuisista ja monisyisistä vaivoistani. Tai sitten alan yksinkertaisesti tottua niihin. Oli miten oli, pikkuisen tarmokkaampi on ollut mieli viime viikkoina. Tai sitten vain luulen niin. Jos ne muutamat kiinteät kohdat, joita olen löytänyt harmaana, muodottomana massana etenevästä itsestäni ja elämästäni, ovat tarmoa, niin sitten ne kai ovat. 

Joka tapauksessa liikuntaa on kertynyt viime päivityksen jälkeen oikein mukavasti sen ajan puitteissa, mitä käytettävissä on ollut. Olen yrittänyt hyödyntää viimeistä järjen hiventäni ja järjestänyt palautumista varten riittävästi tilaisuuksia. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että olen antanut elimistön levätä viikonloppuisin arkipäivien työmatka- ym. lenkkeilyjen jäljiltä. Muutamia sielua raastavia luopumisen hetkiä olen kokenut, mutta on myönnettävä, että vähitellen kohentunut yleinen olotila on jo palkinto sinänsä.
 

Edistymistä on tapahtunut ainakin unen määrässä ja laadussa, mikä lienee seurausta siitä, että ruokavalion säätely yhdessä lenkkeilymäärien tarkkailun kanssa on vähentänyt vatsaongelmia. Henki kulkee pääsääntöisesti hyvin, mutta jos olen innostunut siivoilemaan ja pöllyttelemään tekstiilejä, tai juoksemaan (siis ihan oikeasti juoksemaan, vaikka lyhyenkin matkaa), on siitä seurannut muutaman päivän tukkoinen nenä, vetistävät silmät ja ilkeä tunne keuhkoputkissa. Pari viikon - 10 päivän mittaista allergialääkekuuria olen syksyn aikana ottanut olon käytyä tukalaksi, kuten lääkäri aikoinaan neuvoi vastaisuudessa tekemään aina, kun tilanne vaatii. Kortisoninenäsuihkeista ajattelin luopua kokonaan häiritsevien sivuvaikutusten takia. Tai ainakin säästän ne äärimmäisen hädän hetkiin. Avaavat (kortisoni)lääkkeet olen jättänyt pois jo keväällä. 

Viimeisen kahden viikon aikana olen uskaltautunut jonkun kerran kiristämään tahtia niin, että menoa voisi jo luonnehtia hölkäksi - ainakin osan matkaa. Kävely on edelleen hauskaa, sauvojen kanssa tai ilman, mutta aika pitkään saan jo kulkea, ennen kuin koen varsinaista rasituksen tunnetta. Niinpä lienee aika lisätä vauhtia. Viimeisten kolmen lenkin keskivauhdiksi olen kellottanut noin 7.30 minuuttia kilometriltä, mikä ei ole ihan paha, vaan pikemminkin ihan hyvä lähtökohta. Tätä vauhtia keho tuntuu sietävän hyvin. Jos vielä saamme pääkaupunkiseudulla nauttia lumettomasta syksystä, eiköhän vauhtia ole mahdollista saada koneeseen jossain vaiheessa lisääkin, kunhan se ensin tottuu menoon. Lumikerros tietenkin puhdistaisi ilmaa, mikä olisi myös enemmän kuin tervetullutta. Asfaltilla on kuitenkin mukavampi edetä kuin sohjossa. Puhtaanvalkoinen lumikerros kun tuppaa olemaan lyhytkestoinen ilo täällä pääkaupunkiseudun baanoilla.