Olen mielestäni ollut ihan kauhean kärsivällinen tämän vanhan ja nitisevän juoksukoneeni kanssa. Kesä on menty äärimmäisen maltillista, kolmen lenkin viikkotahtia ja vauhti sitä luokkaa, että rollaattorimummojen kiinni juoksemisessa on ollut tekemistä. Hellekeleillä olen keventänyt rasitusta vielä entisestään kävelemällä sopivia pätkiä sopivin väliajoin. 

Olisi siis ihme, jos ei jotain tulosta alkaisi tulla. Se olisi peräti huutava vääryys.

Voi olla, että iloitsen liian aikaisin. Silläkin uhalla uskallan jo kirjoittaa esiin, että vasen jalka tuntuu toipuneen täysin, oikea on niin sanotusti viittä vaille valmis. Selkäongelmat ovat pahimmasta päästä helpottaneet, mutta pitkäkestoisen istumisen (eli n. työpäivän mittaisen) tai pötköttämisen (eli n. yöunien mittaisen) tai paikallaan seisomisen jälkeen lonkat ja ristiselkä ovat yhä huomattavan jäykät ja kipeät. Olen tavallaan jo heittänyt hanskat tiskiin sen osalta, että enää ikinä pääsisin lopullisesti eroon näistä vaivoista ja valmistautunut henkisesti siihen, että aika ajoin eri syistä onnun ja kärvistelen tuskissani. Sen kestää, kun tietää, että on olemassa jotain, millä näitä pulmia voi helpottaa. Ja se jokin on liikunta.

Tai ehkä pääsisinkin eroon. Ongelmat ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä eletystä elämästä peräisin, joten sitä kautta niistä tulisi päästä eroonkin, mikäli vanhaan hokemaan on uskominen: sillä se lähtee millä on tullut. Eläminen ei vain yksin riitä. Jos voisin omistautua paitsi liikunnalle myös kehoni huollolle ja ihmettelylle, varmaan pysyisin huomattavasti vetreämmässä kunnossa. Mutta kun viimeksi mainittu ei vallitsevassa elämäntilanteessa vain ole mahdollista vaan on tyydyttävä siihen, mitä tästä todellisuudesta on mahdollista saada irti. Tietenkin aina voi tehdä enemmän, paremmin ja perusteellisemmin. Siinä kohtaa voi minullakin olla vielä kasvun varaa.

Ainoa vaikeus liikunnan kohdalla on se, että sopivaa määrää ja tehoa on hankala löytää. Liian kova vauhti tai haastava maasto ovat tähän asti osoittautuneet tuhoisiksi, samoin kuin liian vähäinen liikunnan määrä. Mutta mitäpäs kiirettä minulla on? Voin määrättömästi tehdä omaan tahtiini näitä "ihmiskokeitani", kokeilla vaihtoehtoisia liikuntaohjelmia jne, joilla ronklaava roppa vaiennetaan edes tilapäisesti. Ihmiskeho kuluu ja väsyy, käytti sitä tai ei, mutta mieluummin kärsin ansaitusta väsymyksestä. Tilanne elää koko ajan, koska ruoto rapistuu epätasaisesti ja ennalta-arvaamattomasti ja muu keho vaatii oman aikansa sopeutuakseen alati muuttuvaan rakenteeseensa. Mikä auttaa yhtenä päivänä, ei ehkä auta toisena, ja päinvastoin. Silloin on vain yritettävä keksiä jotain uutta. Tärkeintä on kai, ettei pysähdy.

Myönnän olevani ns. nylkky niin luonteeltani kuin olemukseltani. Olen aivan liian raskastekoinen rientääkseni gasellin lailla ilmavan kevyesti satoja kilometrejä, niin kuin ultrajuoksijoiden parhaimmisto parhaimmillaan tekee. Minä "rintava, reitevä ja persevä" raahustan raskaasti ja vaivalloisesti kömpelöillä jaloillani, mutta sen verran suurella sitkeydellä, että maaliin olen päässyt jo monta kertaa. Joskus on luonto myös pettänyt, mutta ehkä niistä kaikkein puistattavimmista kokemuksista, jotka mieluiten unohtaisi, on kenen tahansa juoksuhullun mahdollista oppia eniten. Jos vain jaksan tehdä riittävästi töitä pitääkseni rungon kasassa ja moraalin korkeana, edessäni on varmasti vielä monen monta juoksureissua. Vaikka pettymyksiä lienee luvassa, on silti hienoa tuntea edes vähän optimismia, etenkin, kun kuluneen vuoden aikana en ole tuntenut itseäni vähääkään urheilijaksi, enkä edes hörhöilijäksi, vaan peräti suureksi murheilijaksi, joka ei tunnu saavan elämäänsä oikeaan suuntaan. Kaikesta kitinästä huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - olen kai sitten jotenkin onnistunut säilyttämään sen tärkeimmän eli liikkumisen ja tekemisen ilon. Kiitos tästä kuuluu myös teille, arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat. 

Yksi iloinen asia on ollut huomata, että sekä jalat että selkä kestävät taas pikkuisen kovempia vauhteja. Olen pk-lenkkien virkistykseksi silloin tällöin vetäissyt muutaman lyhtypylvään välin reippaammin, eikä suuria ongelmia ole siitä seurannut. Tänään tein jälleen hyväksi havaisemani harjoituksen, ns. liikennevalointervallin matkalla töistä kotiin. Ideana on kaikessa yksinkertaisuudessaan juosta liikennevalojen väli niin reippaasti kuin pystyy ja uskaltaa, ja sitten valojen vaihtumista odotellessa tasoitella hengitystä ja palautella seuraavaa spurttia varten.

Liikennevalointervallia varten olen suunnitellut erikseen oman reitin. Valoja ei ole tasaisin välimatkoin, joten vauhtienkin on vaihdeltava, jotta jaksan "vedot" loppuun saakka. Tuo reitti on melko tarkkaan 10 kilometrin mittainen, joten ihan vielä en pysty enkä uskalla vetää kaikkia etappeja täysillä. Tuo reitti on mahdollista hölkätä myös suoraan läpi, joutumatta juuri pysähtelemään tai kiihdyttelemään, jos vain löytää sopivan tasaisen vauhdin, jotta vihreä aalto toteutuu.

Tänään verryttelin ensimmäisen kilometrin ja sen jälkeen spurttailin 4-5 seuraavaa liikennevalojen väliä ja jaksoin sillä tavalla suurin piirtein reitin puoliväliin asti. Hieman seisoskeluksi matka meni, tai sitten liikennevalojen rytmitystä on kesän jälkeen vaihdettu. Loppumatkan hölkkäsin rauhallisesti, paitsi viimeisen kilometrin, jonka aikana nostin taas vauhtia aina kotiovelle asti. Meno tuntui jopa helpolta, joten kiristämisen varaakin selvästi on. Siispä seuraavalla kerralla spurtteja tehdään taas pari lisää. Yhteensä niitä tulee tehtäväksi 10 tai 11, sen mukaan, miten valot vetävät ja miten pitkät etäisyydet valojen välillä on kulloinkin syytä lukea erillisiksi vedoiksi. Yksi etappi on niin lyhyt, että olen joskus harkinnut sen kulkemista sammakon lailla tasajalkaa hyppien, mutta toistaiseksi ei ole rohkeus riittänyt.