Maanantailenkki hoitui työmatkalla. Starttasin heti työajan päätyttyä kohti merenrantaa. Työpaikan sisäpihalla koivut olivat heilutelleet keltaisia lehtiään siihen malliin, että luvassa oli vastatuulta.
Koivut eivät erehtyneet tälläkään kertaa. Puskin puhuria päin ja yritin pärjätä liian ohuissa vaatteissani. Paitaa oli kolmessa kerroksessa, mutta jos ilman lämpötila on vain kymmenisen astetta ja tuuli vastaa normaalia polkupyörän kyydissä koettua ajoviimaa, tulee vilu. Niinpä yritin saada hikeä pintaan juoksemalla tavallista reippaammin.
En tiedä mikä flunssapöpö tahi vastaava on pesiytynyt tuuletuskanaviini, mutta viimeisten neljän päivän aikana on hengittäminen ollut aika tukkoista. Voihan olla, että joku perheessä jatkuvasti jylläävistä wiiruksista oireilee minussa tällä tavoin. Normaalioloissa ei ole mitään pientä kurkun karheutta pahempaa vaivaa, mutta ulkoliikunta tuntuu tavallista raskaammalta.
Joka tapauksessa etenin kohti Kaivopuistoa niin reippaasti kuin keuhkoputket sallivat. Sää oli mitä kaunein. Taivas oli helakan sininen ja rannassa ja puistossa kasvavat puut olivat täynnä tulipunaisia, keltaisia ja violetteja läiskiä. Vihreä on vielä voitolla, muttei pitkään.
Nurmikot kuhisivat varpusia. Ne ovatkin puiston kahviloissa melkoinen maanvaiva tätä nykyä. Juuri sunnuntaina, kun a-miehen kanssa istahdimme kävelyn lomassa pikku välipalalle ns. mutterikioskilla, yksi niistä lehahti maasta eteeni ja röyhkeästi sieppasi palasen munkkirinkilästäni, josta olin juuri itse haukkaamassa. Sinnikäs pikku pentele! Jalkojemme juuressa päivysti kymmenkunta samaan koplaan kuuluvaa, valmiina hyökkäämään jokaisen putoavan murusen kimppuun.
Meri oli harmaan ruskehtava ja ulapalla lipuvien laivojen muodot piirtyivät terävinä tummuutta vasten. Mantereella valo oli vaalean roosanpunainen ja väri syveni lenkin edetessä ja illan tummuessa. Saavuin kotiin hieman ennen kuutta kierreltyäni vielä Toukolan kautta. Kotiin päästyä olo oli väsynyt mutta hyvä. Henki kulki illalla normaalisti eikä keuhkoputkisto tai muu rööristö ollut millään tavalla tukossa. Aamulla tosin tuntui rinnassa outo, pieni paine ja kurkku oli karhea.
Ehkä nämä hengitysoireeni ovat vain pitkin vuotta kertyneen väsymyksen jämiä. Teoriani mukaan jokaisesta ultrasta jää kehoon väsymyksen siemen. Jos kisan jälkeen malttaa levätä ja kevennellä treeniä riittävästi ja aivan erityisesti riittävän kauan, siemen vetäytyy ikään kuin passiiviseen tilaan. Mutta on siis yhä olemassa ja tarvittaessa toimintakykyinen. Jos rasitusta tulee kerran toisensa jälkeen liikaa, ja palautuminen jää aina tavalla tai toisella vajaaksi, siemeniä kertyy niin paljon, että niiden on jo pakko itää, koska muuten niiden kasvualusta ei enää pysty kätkemään niitä sisuksiinsa. Mitä useampia itäviä siemeniä väsyneessä kropassa on, sitä suurempi, tiheämpi ja vaikeammin voitettava väsymys niistä kasvaa, hiljalleen ja niin varkain, että normaalitilassa tätä väsymystä ei ehkä edes huomaa. Keho tottuu lievään uupumukseen salakavalasti, jopa niin, että levänneenä olo on kummallinen ja epämiellyttävä kun tutut rasituksen merkit ja arkipäiväiset kolotukset puuttuvat. Tätä tilannetta korjatakseen sitä helposti rupeaa treenaamaan hullun lailla, niin omituiselta kuin se ratkaisu tuntuukin. Fyysisen rasituksen aikana ja sen jälkeen voi sitten kolkolla tavalla yllättyä, kun palautuminen antaa odottaa itseään tai pahimmassa tapauksessa ei tunnu alkavan ollenkaan. Kaikenlaisten vaivojen ja vammojen riski kasvaa, jos väsymyksestä raskasta kehoa yrittää kaikesta huolimatta pitää liikkeellä.
Mikä sitten on oikea määrä lepoa ja palautumista raskaan ultrakisan jälkeen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että väsymyksen siemeniä ei kannata kerryttää liikaa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.