Loman tähän asti lämpimin ja kaunein päivä oli tänään.
Kuten luterilaiseen työmoraaliin kuuluu, kaunista ja lämmintä päivää ei haaskata sisätiloissa lymyilyyn, vaan on lähdettävä ulos.
Niinpä minäkin pukeuduin metsäympäristöön sopivaan asuun, johon kuuluivat vanhat jumppapöksyt (joiden lahkeet voi tarpeen mukaan kääriä polviin tai tunkea sukkien sisään, jos sääret kaipaavat suojaa), Forssan maratonin paita ja hiljattain marketista ostamani lähes katu-uskottava lippis.
Parfyymiksi valikoitui Teho-Off, siitäkin huolimatta, että havaintojeni mukaan hyönteiselämä on mökkiseuduilla huolestuttavan vähäistä. Sen verran monta polkua olen jo tallannut, että tiedän tuon tilanteen voivan muuttua hetkessä.
Koska kunto on tällä hetkellä säälittävän huono, valitsin suosiolla kohtalaisen lyhyen ja helpon reitin kesämökin lähimaastoissa. Tuon noin 8 kilometrin mittaisen lenkin "löysin" pari vuotta sitten oikeastaan sattumalta, kun päätin poiketa Kouvolantien catwalkilta polunpätkälle, jonka ohi olin lukemattomia kertoja kulkenut, mutta johon en koskaan ollut rohjennut tutustua tarkemmin.
Polku kulkee erään paikallisen yksityisen luonnonsuojelualueen viertä. Se on mitä ilmeisimmin vanha ns. tukkitie, joka on pahoin metsittynyt ja kainaloihin ulottuvan heinän valtaama. Sen varrella on kaksi suota.
Hetken aikaa polku kulkee taianomaisessa kuusimetsässä.
Matkalla ohitin suuren saniaispuskan, enkä malttanut olla kurkistamatta sen alle. Lapsena oli jännittävää ryömiä saniaispuskaan ja katsella vihreän lehtikaton läpi taivasta.
Saniaisen lehti on oikeastaan pienten lehtien sarja. Jokainen niistä on oman näköisensä.
Heinäkuun loppu on mesiangervon parasta kukinta-aikaa. Mökkiseudulla se on yleinen ja runsaslukuinen kasvi. Sen tuoksu huumaa ja valkoiset kukinnot ovat prameita kuin prinsessamorsiamet.
Ilokseni havaitsin, että metsittyneellä polulla hyönteiselämä on huomattavasti vilkkaampaa kuin mökkitontilla. Tai sitten tämän päivän perhosten ja muiden otusten runsaus johtuu kauan kaivatusta auringon lämmöstä. Hyttysiä ja paarmoja oli edelleen ällistyttävän vähän. Ne eivät yleensä juurikaan kunnioita karkotteita, vaan käyvät sumeilematta kulkijan kimppuun, haisi tämä mille tahansa. Nyt vain muutama paarma ilmaantui pääni ympärille pörräämään. Hyttysiä lenteli hieman enemmän, mutta nekin olivat oudon vaisuja. En edes raatsinut lätkäistä hengiltä niitä, vaikka ne yrittivät urhoollisesti pistää kaikkialla, missä paljasta ihoa oli vähänkin näkyvissä. Huitaisin ne vain varovasti tiehensä.
Tasan yhden sudenkorennon havaitsin suorittavan neliskanttista tarkistuslentoaan polun yläpuolella. Viime ja sitä edellisenä kesänä niitä risteili melkeinpä tungokseksi asti kaikilla vähänkin tietä muistuttavilla väylillä.
Metsäkukat alkavat jo olla parhaan kasvukautensa ohittaneet, mutta muutama myöhäinen laji vielä hehkui ja houkutteli perhosia luokseen.
Tällaista en ole aiemmin havainnut. Pitkän, ruohosipulia muistuttavan korren puolivälissä on kukinto, joka kuvassa on jo suureksi osaksi lakastunut.
Kanerva oli jo kukassa aukeilla ja aurinkoisilla paikoilla.
Perhoset ovat arkoja kuvattavia, mutta tämä kaveri oli päättänyt paistatella päivää päivänkakkaralla eikä kai aavistanut paparazzin olevan lähistöllä, joten pääsin parin metrin päähän siitä ja loppu hoitui zoomaamalla.
Polulla rämpiessäni havaitsin ruohonkorsiin tarrautuneen, suuren ja mustan kuoriaisen, mahdollisesti lantakuoriaisen. Se kömpi vaivalloisesti ruohonkortta ylöspäin, mutta jähmettyi paikalleen, kun kumarruin tutkimaan sitä, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja näppäsin siitäkin kuvan.
Saadakseen yhden jokseenkin onnistuneen kuvan täytyy metsäretkeilijän näköjään näpätä noin tuhat toisarvoista kuvaa. Tästä kuoriaisen kuvasta olen tavallaan vähän ylpeäkin, koska siinä on moni asia kohdallaan: tunnelma, valaistus, heijastukset, värit. Ja lainakameran makrotoiminto suostui kerrankin toimimaan nikottelematta.
Polku päättyi ja loppumatka taittui Kouvolantien catwalkia pitkin. Lauantaipäivän hyvä puoli on, että silloin rekkaralli on tavallista hiljaisempaa. Kaksi valtavaa Globetrotteria kuitenkin jyryytti vastaan ja väistin niitä pitkälle penkan puolelle. En tiedä, ovatko rekat suurempia kuin ennen, vai ajavatko ne kovempaa kuin koskaan, vai olenko itse tulossa yhä vain nynnymmäksi, mutta rekkojen kohtaaminen maantiellä on pelottavaa, jos itse sattuu olemaan liikkeellä jalkaisin. Harvoin pieni ihminen tuntee itsensä niin pieneksi ja avuttomaksi. Useimmiten rekkojen kuljettajat väistävät kohteliaasti, jopa vastaantulevan kaistan puolelle, jos se vain on mahdollista, mutta silti tekee mieli pitää lippalakistaan kiinni. Erityisesti, jos lakki on uusi.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.