Liekö kisajännitys iskenyt viime metreillä, kun en saanut oikein nukutuksi Masokistin Unelmaa edeltävänä yönä. Tai sitten syynä oli jo kahden edeltäneen vuorokauden ajan vaivannut tiukka päänsärky, joka ei ottanut hellittääkseen. Hyvä puoli tässä oli, että ainakaan ylösnousuvaikeuksia ei ollut, ja riensinkin suihkuun heti, kun kello oli niin paljon, että kehtasin riskeerata perheen liian aikaisen herättämisen. Seitsemän jälkeen olin jo pukeutunut, syönyt ja viimeistellyt varustelut. A-miehen herätin viime tingassa ja hän kyyditsi minut romppeineni kisapaikalle.
Starttialueelle oli saapunut jo hyvä joukko kisailijoita. Osanottajien määrä oli satasella tänä vuonna rajoitettu 30:een, mikä saattoi olla kaikenlaisten järjestelyjen kannalta pelkästään hyvä asia. Hoidin ilmoittautumiset ja siirryin huoltopisteelle vetämään kisakenkiä jalkaan. Tällä kertaa päätin taittaa matkaa Vomeroilla. Olen kesän aikana mieltynyt niihin yhä enemmän. Ne sopivat minulle sekä hölkkään että kävelyyn, ja kun jo ennakolta tiesin, että tämän vuoden satasella kävelen ehkä vieläkin enemmän kuin aiemmilla, valinta oli sinetöity. Santta oli lupautunut muutaman juoksijan huoltajaksi ja ystävällisesti kutsui minutkin samaan leiriin, enkä pannut vastaan. On aina mukavaa, kun on tuttuja ja luotettavia kasvoja ympärillä. Suuret kiitokset sinulle Santta kaikesta avustasi ja tuestasi!
Lähtökäsky annettiin klo 8 tietämillä ja juoksijajoukko lähti matkaan. Kärki ampaisi kauas muiden edelle ja pysyi siellä. Minä jättäydyin jälkijoukkoon - ja myös pysyin siellä. Aloin heti alusta lähtien noudattaa 5 + 5 -strategiaani (eli 5 min kävelyä - 5 min hölkkää), jolla olen tärkeimmät harjoitukseni tänä kesänä tehnyt, ja jolla olin varovasti laskeskellut ehtiväni maaliin 15 tunnin sisällä, mikäli suuria vaikeuksia ei ilmaantuisi. Vähänpä taas tiesin.
Matka taittui aluksi koko lailla suunnitelman mukaan. Aamupäivän aikana sää oli ehkä hivenen lämmin mutta ei sietämätön. Pidin lippistä päässäni koko ajan. Päänsärky oli kadonnut buranan avulla, mutta olo oli alkumatkasta hyvin hutera. Kun aineenvaihdunta pääsi vauhtiin, fiilikset kuitenkin normalisoituivat koko ajan. Maratonin väliaika oli muistaakseni 5.58, mikä oli tuolla vauhdilla aivan odotettu tulos. Matka jatkui, ja noin 60 kilometrin kohdalla äkkäsin perheeni radan varrella, mikä oli kiva yllätys. Muutama pidempi sadekuurorupeama saatiin myös päivän aikana, mutta niiden vaikutus oli lähinnä vain virkistävä. Ilma oli ihanan lämmin sateesta huolimatta.
65 - 68 km:n kohdalla kaikki kuitenkin muuttui. Yhtäkkiä totesin, että nauttimani nesteet ja ravinnot eivät enää imeytyneet ja aloin tuntea ensimmäiset pahoinvoinnin merkit. Mahassa velloi ja tuntui ikävää painetta. Kävelin pari kierrosta rauhoittaakseni tilannetta, mutta - kuten näiden tilanteiden on ikävä kyllä tapana järjestyä - en enää pystynyt pysäyttämään alkanutta huonoa käännettä. H oli tullut paikalle huoltotehtäviin ja juostakseen Masokistin Minin eli maratonin. Hän kulki kanssani muutaman kierroksen ja oman juoksunsa jälkeen palasi huoltopuuhiin ja huolehti minustakin niin hyvin kuin kunnon kaveri vain voi. H kuvasi tilannetta osuvasti: "Kun maha loukkaantuu, ei se helposti lepy." Kiitokset ja halaukset h! Ja onnittelut taas yhdestä.
Pahan olon tunne vain kasvoi, muttei johtanut mihinkään. Päässä pyöri. Tunnelma laski. Hajut tekivät pahaa. Paloheinässä tuntuu usein saunanlämmityksen tuoksuja ja loppukesän metsässä on omat arominsa, joista kaikista yleensä pidän kovasti, mutta eilen en.
Kisa eteni muutoin ilmeisen hyvin, ja tavanomaiseen tahtiin. Monet tekivät omia ennätyksiään ja siinä rämpiessä oli hienoa seurata sujuvaa menoa. Joillakin ilmeni ongelmia, joiden kanssa taisteltiin viimeiseen asti. Miesten kisan voittaja Tapio Talvitie teki oman ennätyksensä ja alitti komeasti 8 tuntia. Hänen loppuaikansa oli hivenen alle 7.50, mikäli oikein muistan. Tapion tultua maaliin näin hänet lähtöalueella ja pysähdyin onnittelemaan. Hän toivotti myös minulle tsempit, ja kun kävi ilmi, että kyseessä oli viides Masokistini, hän ehdottomasti kielsi minua keskeyttämästä ja kehotti menemään maaliin "vaikka kontaten". Läheltä piti, ettei näin käynytkin.
Viimeiset kaksikymmentä kierrosta olivatkin sitten yhtä h-vettiä. Kykin ja kumartelin puskassa ja annoin tulla. H käveli kanssani kierroksen silloin tällöin ja kuunteli kärsivällisesti, mitä vaikeaselkoista asiaa minulla milloinkin oli tienvarren kasvillisuudelle. Enpä ole koskaan ollut niin lähellä keskeyttämistä kuin tässä kisassa. Vähän aikaa näytti siltä, että eräs kisan naistensarjan osallistujista liittyisi seuraani kisan loppuun asti, mutta hänen oli sitten kuitenkin pakko keskeyttää ylitsepääsemättömien vaikeuksien takia. Sessa teki kuitenkin oman ennätyksensä kuljetun matkan suhteen, josta hänelle tässä suuret onnittelut!
Kävin monta kertaa kisan direktoraatin pakeilla kitisemässä, mutta sieltä tuli aina sama vastaus: "Radalle siitä". Vointini ei direktoraatin mielestä ollut tarpeeksi huono. Olinhan välillä jopa edennyt kierroksen oksentamatta. Parhaimmillaan minut hätistettiin pois sateenvarjolla uhaten. Tässä rämpimisessä valui kirjaimellisesti hukkaan ainakin kaksi tuntia, mutta minkäs teit. Jos direktoraatti määrää jatkamaan kisaa, on sitä sitten vain jatkettava.
Kelloa vastaan lakkasin taistelemasta jossain 13-14 tunnin välillä, kun oli selvää, että ns. virallisen suoritusajan rajoissa en pääsisi maaliin. Suinulan Teräsmies oli kuitenkin luvannut, että jää odottelemaan minut maaliin, vaikka menisi miten kauan.
Kun jäljellä oli vielä kuusi kierrosta, soitin kotiin ja ilmoitin, että nyt menee pitkään. A-miehen, jonka oli määrä herätä aikaisin seuraavana aamuna, päästin nukkumaan, kun stm lupasi kyyditä minut kotiin. Samoihin aikoihin tapahtui se, mikä on myös varsin tavallista: oloni parani yhtäkkiä. Kisan aikana olimme h:n kanssa luoneet teorian, että pahaa oloa jatkuu niin kauan kuin putkistossa on mitään poistettavaa. Ilmeisesti olin vihdoin aivan tyhjä. Otin kierrokselle mukaan kokispullon pohjat ja kostutin kieltäni ensin vain pienin pisaroin ja vähitellen minimaalisia annoksia nieleskellen. Seuraavaksi meni jo puoli lasillista vissyä. Otin appelsiininviipaleen ja imin siitä mehut.
Kisaorganisaatio oli pakannut huoltoteltan ja enimmän osan huoltopöydän antimista ja poistunut paikalta, mutta stm oli lupauksensa mukaisesti jäänyt. Hän käveli kanssani viimeiset kierrokset, kuten näyttää jo tulleen tavaksi ja traditioksi. Tästä olen ikuisesti kiitollinen. Yksin taivaltaminen on ankeaa, etenkin pimeän metsän keskellä. Juttukaveri auttaa unohtamaan tilanteen surkeuden, johon silti sisältyy myös omat humoristiset piirteensä. Muuan nuori nainen käveli meitä vastaan ja katseli meitä alta kulmiensa. Epäilemättä olimme aika erikoinen näky keskellä sateista ja pimeää metsää. Minä ryytyneen näköisenä kisakamppeissani ja numerolappu yhä rinnassa, stm niinikään päivätamineissa ja käsissään reitin varrelta poimitut Masokisti-kyltit sekä tulosluettelo. Ilma oli onneksi yllättävän lämmin, enkä juurikaan palellut satelusta huolimatta, tai sitten koin jonkinlaisen adrenaliinipiikin, kun kävi selväksi, että maaliinpääsy olisi sittenkin mahdollista. Olin piristynyt niin paljon, että ainakin kolme viimeistä kierrosta menivät tasaisesti n. 20 minuuttiin, mikä oli niissä olosuhteissa ja senaikaisilla voimavaroilla ihan hyvä suoritus.
Ylitin virallisen suoritusaikarajan runsaalla kahdella tunnilla, mutta suoritukseni katsottiin kutakuinkin hyväksytyksi. Ja niin minusta sitten tuli Paloheinän Fakiiri.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.