Eräiden suotuisien yhteensattumien seurauksena havaitsin, että tällä viikolla onkin käytettävissä runsaasti aikaa lenkkeilyyn.  Suinkaan vähäisin suotuisa yhteensattuma ei ole se, että säätilan ennustetaan palaavan varsin kesäiseksi ainakin muutaman päivän ajaksi.

Niinpä, saatettuani jälkikasvun takaisin opintielle, puin lenkkikamppeet ylleni ja lähdin kohti pohjoista. Aloitin kävellen, koska ruoto tuntuu yhä aralta. Suuntasin suoraan Vantaa-joen pohjoisrannalle.

Kävely alkoi pian turhauttaa, joten vaihdoin hyvin kevyeen hölkkään. Tämän taidon katson taas oppineeni tai saaneeni takaisin, mikä lupaa hyvää syksyn ja talven tulevien treenien osalta. Mutta niihin palataan aikanaan. Tavoitteena oli nyt kuitenkin helpoista helpoin lenkki ja mahdollisimman vähän ärsykettä selälle. 

Pistin Zenin soittamaan vanhaa kunnon rock & rollia ja annoin mennä ilman mitään etukäteissuunnitelmaa sen paremmin reitin kuin vauhdin suhteen.

Sää oli niin kaunis, ettei kauniimmaksi enää voisi muuttua. Lämpötila oli lähtöhetkellä vielä miellyttävän leuto, mutta lenkin aikana aurinko alkoi paahtaa kuumemmin – tai sitten pienoiseen läkähdykseen oli syynä se, että innostuksissani unohdin sekä lippiksen että yleensä mukanani pitämäni kympin setelin kotiin. Kympin setelistä ei tietenkään kummoista varjoa yllensä saa, mutta sillä voi ostaa juotavaa. Sen verran olin etukäteen ajatellut, että Haltialan kesäkahvilassa voisin tarpeen vaatiessa hieman tankata.

Joen yllä lenteli valtavia kyyhkys- ja varisparvia. Mihin lienivät menossa, tai mitä  varten olivat päättäneet juuri tänään kokoontua juuri niiden muutamien puunlatvojen välille säntäilemään, sitä ei taida kukaan tietää, vähiten ne itse.  Ihmisen silmin toiminta vaikutti vähintäänkin älyttömältä, kun parvet lentelivät edes takaisin, sekoittuivat ja hajosivat hetkeksi, mutta heti seuraavassa hetkessä taas yhdistyivät, ja pian kaikki alkoi taas alusta. Muuttomatkaa jos suunnittelivat, vielä on treeniä edessä noilla yhteistoimintakyvyillä.

Jano ja virtaava hiki unohtuivat ainakin niiksi hetkiksi, kun vaihdoin kävelyksi voidakseni ihailla kohta täyteen kukkaan puhkeavien auringonkukkapeltojen sekä kukkaketojen runsautta Vantaan rannassa. Paljon ihmisiä olikin poimimassa niitä.

Kedoilla kasvoi lukematon määrä erilaista kukkaa, sinisiä, keltaisia, violetteja, tulenpunaisia.  En valitettavasti tunnistanut montakaan lajia. Pikkulapsia pomppi pellolla niin pitelemättömän riemuissaan, että melkein teki mieli liittyä letkaan.

Auringonkukkapellossa on taas aivan oma, salaperäinen tunnelmansa. Peltoon oli muodostunut käytäviä labyrinteiksi, joita pitkin ihmiset olivat sukeltaneet sen uumeniin etsimään kaikista suurimpia ja komeimpia kukkia  koreihinsa. Poimijoita putkahteli esiin pellon laidoilta hieman eksyneen, yllättyneen ja helpottuneen näköisinä. Auringon paahde nostatti  jylhästä kukkametsästä ominaista kirpeätä tuoksua.

Sudenkorentoja oli liikkeellä epätavallisen paljon. Eräässä kävelyteiden risteyksessä suuressa auringonläikässä risteili ainakin kahdeksan isoa korentoa. Samoin heinäsirkkoja hyppeli tien varsilla niin paljon, että taisin ikävä kyllä astua muutaman päälle, kun ei niiden liikkeitä osaa kömpelömpi kulkija aina ennakoida.