Pakastimen sulatus on pakkaskelien suosittua puhdetta. Ritilöille putoilevien jääkimpaleiden helinä säestää tämänkin postauksen kirjoitustyötä. Päätin hoitaa tuon jokavuotisen velvollisuuden nyt, kun siihen vielä on aikaa niin sanotusti hyvän ja sopivan sään vallitessa. 

Säätiedotus on toki luvannut pakkasia jopa viikoiksi eteenpäin, mutta puhdetöihin varattua aikaa ei lähitulevaisuudessa olekaan odotetusti. Viime päivityksen jälkeen tilanteeni on olennaisesti muuttunut. Sain määräajaksi töitä. Perehdytys tehtävään alkaa viikon kuluttua ja töitä on tällä tietoa luvassa aina heinäkuun loppuun saakka. 

Kuntoilua määräaikainen työllistyminen ei tietenkään estä. Kaikeksi onneksi työpaikka sijaitsee kotikaupungissani ja lisäksi sangen tutuilla seuduilla, joten työmatkaliikuntaa lienee runsaasti luvassa. Lenkkipäivänkakkaran terälehtien muotoon tilanne saattaa vaikuttaa, mutta vähät siitä. Kyllä maailmaan kaikenlaisia kukkia mahtuu.

Olen joutunut viime kuukausina vastaamaan kysymyksiin, että mitä nyt aiot, kun ultraurheilu- ja juoksu-urasi näyttää olevan ohi. Tai mitä nyt aiot, kun olet jäänyt työttömäksi ja työurasi saattaa olla ohi, koska eihän kukaan yli 50-vuotias saa töitä. Kaikkein vähiten kukaan tahtoo palkata yli 50-vuotiasta naista, minulle on kerrottu. 

Optimistinen uraihminen voisi tietenkin ajatella, että no, onpahan aikaa taas opetella juoksemaan. Tai: no, onpahan aikaa etsiä töitä kun ei tarvitse juosta. 

Ura voi päättyä ja olla ohi, koska ura luodaan yleensä tietoisesti ja määrätietoisesti, sillä on alku, keskikohta ja loppu, niin kuin hyvässä näytelmässä ainakin. Parhaissa näytelmissä on onnellinen loppu. Toisaalta loppu voi jäädä myös avoimeksi. 

Elämäntapa syntyy itsestään, kenties joidenkin ihmisessä itsessään jo olevien voimien vaikutuksesta. Elämäntavasta voi luopua, mutta luonteeltaan se on jatkumo. Se on ihmisessä hänen syntymänsä hetkellä ja jatkaa olemassaoloaan niin pitkään, kuin ihminen on elossa. Elämäntapa voi tilapäisesti unohtua tai jäädä muiden elämäntapojen varjoon, mutta se ei pääty samalla tavalla kuin ura voi päättyä. Se herää aina henkiin, kun tilanne sallii. Ura voi myös tilapäisesti hiipua ja taas nousta uuteen lentoon, mutta sille on kuitenkin odotettavissa päätepiste. Jos ura päättyy ennen aikojaan, on se tietenkin traagista. Joku muu voi kuitenkin mahdollisesti jatkaa toisen kesken jäänyttä uraa.

Yhden ihmisen elämäntapaa ei sen sijaan kukaan muu voi jatkaa, vaan se on hänen yksilöllinen tapansa elää. Ura (tai uran puute) vaikuttaa tietenkin suuresti siihen, minkälaista elämäntapaa ihminen noudattaa. Vai olisiko tämä sittenkin päinvastoin?

Jos nyt ajattelen ultraurheilijan tai -kuntoilijan uraani, se saattaa olla ohi. Tuskin enää jaksan tai edes viitsin treenata niin paljon, että minulla olisi asiaa kisoihin tai ainakaan palkintojen jakoihin, jollen sitten sattuisi olemaan kisan ainoa mönkijämummosarjan osanottaja. Tosin, kuten olen 10 vuoden aikana useasti täällä hehkuttanut, kisata voi monenlaisin tavoittein. Yhden häväistys on toisen saavutus.

Ehkä, jos onnistun säilyttämään liikunnallisen elämäntapani ja mahdollisesti vielä edes hiukan kehittämään sitä, minulle voikin urjeta uusi juoksu-ura, mahdollisesti jopa ultraurheilun parissa. Onhan tässä loppuelämä aikaa. Samalla tavalla kuin nyt olen yrittänyt kehittää ammattitaitoani ja työelämän taitojani ja mahdollisesti olen aloittamassa uutta työuraa jäljellä oleviksi työvuosikseni. Kuka tietää. Työ voi olla myös elämäntapa, kuten jokainen joskus yrittäjänä tai yrittäjäasenteella töitä tehnyt mahdollisesti tietää. 

Työllistymiseni on mahdollisesti vaatinut myös ripauksen onnea, yhden mielestä enemmän kuin toisen mielestä. Vai voiko olla sattumaa, että hupenevilla työmarkkinoilla aukeaa juuri minulle sopiva, juuri nykyistä koulutusta ja kokemusta vastaava työpaikka juuri nyt, kun juuri minä etsin ja tarvitsen työpaikkaa. Onhan se mahdollista.

Kylmä totuus on, että olen tehnyt työurani jatkuvuuden hyväksi lujasti töitä jo vuodesta 1988 alkaen, ja se työ jatkuu edelleen. Heinäkuun jälkeen on taas edessä uusi tilanne.