Ei ämmän tavoite ihan toteutunut.

Hassen hölkkämaraton meni sentään koko lailla suunnitellusti. Aloitin juoksemisen klo 11 startissa, jotta palautumisaikaa jäisi mahdollisimman paljon. Kirkkaan kauniissa ja aurinkoisen purevassa säässä jolkottelin lauantaipäivänä Pohjoisrantaa edes takaisin maratonin verran ajassa 5.07. Juoksun jälkeen olo oli hyvä, ehkä hiukan odotettua väsyneempi. Arvelin tämän johtuvan viime päivien "verenluovutuksesta" sekä kylmästä säästä. Jalat olivat aivan kunnossa. Kun astuin kantamuksineni (urheilukassi ja kylmälaukku) ulos Merihaan Palloilutalon naisten pukuhuoneesta, tunsin oikeassa jalassani, jossain hämärässä kohdassa takareiden ja pohkeen yläosan seutuvilla oudon kivun. Jalka ikään kuin petti altani puoleksi sekunniksi. Tuntemus ei muuttunut vaivaksi asti, joten päättelin sen olleen vain joku krampintynkä. Juoksualusta ollut Merihaan tienoilla paikoitellen jäinen, eli liukas, muhkurainen ja kova.

Kotona sitten söin ja lepäilin. Perhe oli viikonloppureissulla, joten sain huilata omassa rauhassani. Jalat palautuivat illan mittaan aivan normaalilla tavalla. Väsymyskin hellitti, mutta myönnettävä on, että ihan täydessä iskussa ei elimistöni tainnut olla.

Yökotirataultran startti oli sovittu tapahtuvaksi tasan klo 00.00 lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Varsinainen juoksupäivähän on sunnuntai, ja aikaa suoritukselle on 24 tuntia.  Juoksuseurani saapui luokseni sovittuna aikana hieman ennen yhtätoista. Valmistauduimme ja jutustelimme, mutta aika tuntui kuluvan hitaasti. Kaikilla oli kiire päästä matkaan. Pakkasta oli kymmenkunta astetta, joten pukeuduimme lämpimästi.

Ensimmäisen kympin kiersimme lyhyempää, kilometrin mittaista lenkkiämme. Sen jälkeen pidimme pienen tankkaustauon. Toinen kymppi taitettiin edellisen kotirataultran reittiä. Sen viimeisillä kilometreillä rupesi oikeassa polvitaipeessani tuntumaan samanlaista kipua kuin aiemmin päivällä maratonin jälkeen. Juoksu kulki kuitenkin, joten vielä silloin uskalsin toivoa ettei kipu muodostuisi enää pahemmaksi esteeksi. Ainoa ikävä seikka tällä kympin kierroksella oli, että sen aukeilla kohdilla kävi kova viima, joka hyydytti kasvot ja tuntui käyvän kaikkien vaatteiden läpi. Tunnelma oli todella arktinen ja tyly. Mutta meillä juoksijoilla riitti aina vain rohkeutta ja hyvää mieltä.

Kierroksen jälkeen pidimme jälleen tauon, vaihdoimme kuivia vaatteita yllemme ja läksimme taas matkaan, tällä kertaa lyhyemmälle reitille. Olimme kuin kolme pientä porsasta, iloisia päästessämme taas tutuille seuduille avarasta maailmasta. Havaitsimme, että tuuli oli yltynyt, tai sitten väsymyksen takia se tuntui yltyneen. Itse palelin kovasti. Viiden kierroksen ajan sinnittelin mukana, vaikka polvitaipeessa kihelmöi joka askelella entistä pahemmin.  Ilmoitin tilanteen muille pikku porsaille, pysäytin kelloni ja siirryin huoltojoukkojen puolelle 25 kilometrin jälkeen. Sisulla olisin ehkä voinut jatkaa vielä 35 kilometriin asti, mutten nähnyt mitään syytä raastaa jalkaa sen enempää pelkän harjoituslenkin takia. Tässä vaiheessa kevättä minulla ei ole varaa kovin pitkiin juoksutaukoihin, eikä ainakaan vammautumisiin. Toinen asia, joka sai minut tekemään pikaisen päätöksen, oli se, että sykkeeni kohosi välillä turhan tiheäksi ja tuntui epäsäännölliseltä. Se jos mikä on merkki ylirasituksesta. Kylmyys + rasitus + myöhäinen ajankohta. Yöllä juokseminen on todellakin jotain aivan muuta kuin päivällä. Tämä oppi meni nyt perille jos ei mikään muu.

Juoksukumppanini sen sijaan jatkoivat sinnikkäästi pakkasviimaa uhmaten loppuun asti. Urheita olette, nostan hattuani kymmenen metrin korkeuteen teidän kunniaksenne! Vielä viimeisen kierroksen viimeisillä metreillä jalat kohosivat reippaasti, ilmeet olivat iloiset ja mieliala korkealla, ilmeisestä kylmettymisestä ja väsymyksestä huolimatta. Aurinko oli jo noussut, ja kello näytti puolta kahdeksaa. Koko yö oli taivallettu pitkin autioita teitä, katulamppujen valossa. Kyllä me naiset olemme mahtavia!

Aikaa koko lenkkiin kului suunniteltua enemmän, vaikka vauhti pidettiin kohtalaisen reippaana, jopa alle 7 min/km. Erään joukkueemme jäsenen matkamittari näyttikin lenkin loputtua, että matkaa olisi taitettu peräti 54 kilometriä. Tämä on mahdollista, käyttämämme juoksureitit on mitattu Helsingin kaupungin ulkoilukartasta. Sen avulla reittien yltiötarkka mittaaminen on vaikeata. Kaikki maaston mutkat ja muodot eivät tule otetuiksi huomioon, ja niistä voi pitkillä reissuilla kertyä yllättävän paljon lisämittaa. Joka tapauksessa yli 50 kilometrin naiset pääsivät, olipa todellinen lukema mitä tahansa.

Viikonlopun juoksusaldoksi kertyi minun osaltani maraton + kotirataultran puolikas (tai jotain sinne päin), eli yhteensä hieman vajaat seitsemänkymmentä kilometriä. Alkuperäisestä tavoitteestani jäin 25 kilometrin verran, mutta oppia kertyi sitä enemmän. Ja tälle viikolle kilometrejä kertyi joka tapauksessa yli sata. Kilometritavoitteiden sentintarkkaa täyttymistä tärkeämpänä pidän kuitenkin sitä, että saan tuon jalan kuntoon pikaisesti.