Tokenihan tuo selkä sitten ajan kanssa. Pääsin lopulta hurjastelemaan ihan mukavasti mökkimaastoissa. Ruutuvihkopäiväkirja jäi ottamatta käyttöön, mutta olen näiden vajaan kahden viikon aikana juossut suurin piirtein joka toinen päivä (välipäivinä tavallisesti vesijuoksua). Lenkit ovat olleet 12 - 32 kilometrin mittaisia ja maastot mäkisiä ja vaihtelevia. Alustana on ollut niin Kouvolantien sileä asfaltti kuin mökkitien karkea kinttupolku.
Kaksi viimeistä päivää (ja yötä) on mennyt vatsatautiin sairastunutta perhettä hoidellessa. Olen ainoa/viimeinen joka on (toistaiseksi) säästynyt taudilta. Kotiinpaluu mökiltä viivästyi puolellatoista päivällä, oli mahdotonta edes ajatellakaan automatkaa siinä kunnossa olleiden potilaitten kanssa. Lenkille olisi tarkoitus päästä jälleen huomenna lauantaina. X Paloheinämaraton kieltämättä hieman kiehtoisi....jollei tuo vatsatauti sitten "löydä" minua ennen sitä!!
No, taudit kuuluvat kesään siinä kuin juoksijat. Paria yksittäistä juoksulenkkiä voisin kuvailla yksityiskohtaisemmin.
Tein viime viikolla pitkästä aikaa perinteisen lenkkini Piimäkallion retkeilymajalle. Reissun pituudeksi mitattiin noin 32 kilometriä. Päiväksi sattui tihkusateinen, harmaan pilvinen torstai, lämpötila oli mökin pihalla viitisentoista astetta. Todellinen ihannekeli siis. Pääsin lähtemään liikkeelle kohtuuajoissa aamulla, eli noin yhdeksän aikoihin. Otin juoksurepun selkääni ihan vain huvin vuoksi. Pakkasin mukaan kolme saippuapullollista Puhtia, arvelin niiden hyvinkin riittävän viileän kosteassa säässä.
Aiemman suurin piirtein samanmittaisen lenkin olin tehnyt edellisellä viikolla. Aikaa olin käyttänyt siihen kolme tuntia ja 13 minuuttia, mikä tuntui jälleen sopivalta vauhdilta. Tosin edellisen lenkin reitti on tasaisempi kuin tämän Piimäkallion reitin.
Pian liikkeellelähdön jälkeen sade tiheni sen verran että vaatteeni kastuivat heti, sukkia myöten. Olin pukeutunut lyhythihaiseen juoksupaitaan ja lyhyisiin shortseihin, joten jouduin hieman kiihdyttämään vauhtia etten palelisi. Reppu lämmitti selässä, joten pian sain juoksukoneen käyntiin ja sopivan menovaihteen silmään.
Hölköttelin pitkin paikoitellen varsin kuoppaista ja huonokuntoista maantietä. Autoja tuli ja meni. Näin tien varressa parikin käärmettä, jotka kököttivät rullalle käpertyneinä heinikossa. Ilmeisesti viileä sää oli lamauttanut ne. Tienvarren kasvillisuus sen sijaan oli kaikkea muuta kuin lamaantunut. Heinikko oli aika ajoin minua pidempää, monenlaista puskaa ja kukkivaa kasvia riitti. Tie oli paikoin hyvin mutkainen, joten vaihtelin kaikkein tiukimmissa kurveissa puolta jotta vastaantulevien autojen kuljettajat havaitsisivat minut ajoissa.
Lenkki sujui hyvin aina siihen asti kunnes puoliväli eli Piimäkallion retkeilymaja lähestyi. Käännyin maantieltä sinne johtavalle, noin 3 kilometrin mittaiselle hiekkatielle. Sade oli muuttunut taas tihkuksi, tie oli märkä ja kuoppainen mutta tuntui jämäkältä tossujen alla. Ensimmäisen kilometrin aikana minua vastaan ajoi traktori, joka veti perässään lanaa. Lana oli möyhinyt tien pinnan pehmeäksi mössöksi, lähes mudaksi, johon tossuni upposivat monen sentin syvyyteen. Melkoista rämpimistä olivat siis tuon osuuden seuraavat viisi kilometriä. Juoksin siitä huolimatta sitkeästi majalle asti. Se oli suljettu, pihaan johtavan tien yli oli laskettu puomi, mutta pidin joka tapauksessa pienen juomatauon ennen kuin käännyin paluumatkalle.
Asfaltti tuntui suorastaan ihanalta mutavellin jälkeen. Jalkani ja tossuni olivat rapaiset, mutta tihku muuttuikin uudestaan sateeksi kuin tilauksesta. Pian vaatteeni olivat taas läpimärät, reppua myöten, mutta tossut sentään puhdistuivat. Mutajuoksussa oli lisäksi tullut sen verran hiki, ettei palelemisesta ollut pelkoa. Hölköttelin loppumatkan rennosti musiikkia kuunnellen. Mökin pihalla pysäytin kellon, aikaa oli kulunut 3 tuntia ja 16 minuuttia.
Toinen vaiheikas lenkki suuntautui eräälle metsäautotielle, joka erkanee Kouvolantiestä. Olen katsellut sitä "sillä silmällä" jo viime kesästä asti, ja eräänä päivänä tällä viikolla sitten rohkaisin mieleni ja lähdin tutkimusmatkalle. Päätin, että juoksen tietä pitkin korkeintaan tunnin ja jos en ole päätynyt mihinkään läheskään tutulta näyttävään paikkaan, käännyn takaisin.
Sinä päivänä sää oli poutainen ja lämmin, mutta jätin silti juomapullot kotiin. Ajattelin, että sillä tavalla ei syntyisi kovaa kiusausta juosta liian pitkään. Kehittämälläni strategialla lenkkini olisi korkeintaan runsaan kahden tunnin mittainen.
Metsäautotie oli hyvin mäkinen ja mutkainen. Heti ensimmäisen kahdensadan metrin jälkeen minusta otettiin luulot pois. Jyrkät ja kaarteiset ylä- ja alamäet seurasivat toisiaan ilman vähäistäkään armoa. Niitä riitti loputtomiin, samoin kuin metsää, joka levittäytyi ympärilleni tiheänä ja jotenkin vihamielisenä. Korkeimmat latvat näyttivät nielaisseen auringonkin. Puuskuttaen kuin veturi kuitenkin selvitin ne kaikki juosten, joten jo puolen tunnin kuluttua olin aivan kuitti. En halunnut luovuttaa, joten alistuin kävelemään jyrkimmät kohdat, jotta jaksaisin juosta takaisinkin mikäli en päätyisi mihinkään.
Pian tie yllättäen tasoittui ja maisemat muuttuivat. Huomasin juoksevani pitkin suurten peltojen laitoja. Ohitin myös kaksi hyvin kaunista pientä järveä. Tien varressa oli maalaistaloja ja monta mökkitien tapaista erkani siitä. Kapeimmillaan tie oli aivan kinttupolkua, kun taas leveimmillään siinä olisi mahtunut kaksi autoa ajamaan rinnakkain. Aurinkokin oli taas päässyt taivaalle ja jonkin aikaa matkanteko sujui kuin unelma, tienvarren kukat olivat jumalaisen kauniita ja tuoksuivat raikkailta. Ötököitä ei ollut riesaksi asti. Muutama kärpänen taisi ratsastaa salamatkustajana päälaellani, mutta paarmoja en muista lätkäisseeni hengiltä yhtään ainutta. Niille en anna tippaakaan armoa, mokomille pureville verenimijöille. Pari kertaa tie kulki suoraan talon pihan poikki ja hidastin kävelyksi, kuikuilin samalla kaula pitkällä näkyisikö ketään. Olisin nimittäin pyytänyt vettä. Kaduin siinä vaiheessa todella syvästi, että olin jättänyt juomapullot kotiin. Mutta pihat olivat autiot, ja jotenkin en saanut itsestäni irti, että olisin mennyt kolkuttelemaan talojen ovia.
Tunti oli kulunut jo ajat sitten, mutta jatkoin vain eteenpäin. Huomasin mökkiteiltä kääntyneiden autojen renkaiden jäljistä, että tietä oli ajettu enimmäkseen siihen suuntaan jonne olin menossa. Tie siis johtaisi toiselle tielle mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Olin täsmälleen oikeassa, ja päädyin kaiken lisäksi hyvin lähelle sitä paikkaa, johon olin lenkin edetessä arvellutkin päätyväni, eli Piimäkalliolle johtavalle tielle. Sieltä oli helppo suunnistaa kotiin. Mökin pihassa pysäytin kellon: olin ollut liikkeellä hieman vajaat kaksi ja puoli tuntia. Menin sisälle ja join puoli litraa vettä hengittämättä kertaakaan välillä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.