Joillakin somekansalaisilla tuntuu olevan taipumus valittaa siitä, kun toiset aina vain valittavat. 

Mutta jos näiden samojen ihmisten toimintaa tutkii tarkemmin, kovin usein osoittautuu, että he itse valittavat vielä enemmän, mutta nähtävästi ainakin omasta mielestään jotenkin somekorrektimmalla tavalla ja enemmän somekorrekteista aiheista. Mouruta, kitistä, vongata, purnata ja rääppiä kun voi niin monella eri tavoin ja tavoittein.

Tai sitten toisten ihmisten mielipaha, ärtymys, alakulo ja suoranainen masennus tai epätoivo, vastoinkäymiset ja epäonni, eivät vain ole yhtä arvokkaita kuin joidenkin toisten. Ne vain häiritsevät elämässään viihtyvien silmää. Ymmärtäähän tuon. Käsityksiä muodostetaan toisten ihmisten elämästä reippaasti yleistämällä ja mitättömän vähäisten tietojen varassa. Ja jos jostain asiasta on käsitys, siitä on heti lupa esittää kritiikkiä.

No niinhän tein minäkin nyt. 

Tämän kesän yleisin valituksen aihe on ollut sää, eikä ihme. Todellakin kuluvasta kesästä on tulossa kylmin Suomessa 50 vuoteen. 

Kuten jo jossain aiemmassa päivityksessä totesin, viileys ja kostea sää eivät omaa kesääni ole pilanneet, vaan olen ollut ajoittain koleudesta suorastaan kiitollinen hengitystieongelmien kanssa kamppailllessani. Tekemistä olen onnistunut keksimään ja majakkana on loistanut toivo, että vielä täältä noustaan. 

Palasimme alkuviikosta takaisin kaupunkiin ja ensimmäiseksi varasin jälleen ajan lääkärin vastaanotolle. Heinäkuun alussa pahentunut keuhkoputkentulehdus ei nimittäin kaikesta lääke- ym. hoidosta huolimatta osoittanut riittävästi paranemisen merkkejä. Päinvastoin, viimeisten mökillä vietettyjen päivien aikana olo huononi merkittävästi. Yskänpuuskat olivat raivokkaita, kylkiluut ryskyivät ja yöunet jäivät vähiin. 

Lääkärin vastaanotolla syy selvisi nopeasti: välikorvassani muhii märkäinen tulehdus, otiitti, joka osaltaan myös ylläpitää yskää. Lisäksi löydöksinä olivat edelleen jatkuva bronkiitti sekä obstruktio, eli keuhkoputkien ahtautuminen. Hyvä uutinen oli, että poskiontelot olivat täysin kunnossa. Hoidoksi määrättiin viikon kuuri antibioottia ja liman irtoamista helpottavaa yskänlääkettä sekä uudistettiin astmalääkereseptit, sekä hoitava että oirelääke. Syksymmällä, ja heti kun olen ollut edes pari viikkoa terveenä ja ilman lääkitystä, ryhdytään tarkemmin tutkimaan tilannetta ja etsimään syitä sen sijaan, että vain lievitetään oireita. 

Diagnoosin saaminen helpottaisi tietenkin henkisesti, koska silloin tietäisin, mikä tilanne on. En kuitenkaan etsi mitään tiettyä tai erityistä diagnoosia enkä lääketieteellistä vahvistusta sille, että olen jollain tavalla sairas, vaan haluaisin tietää, onko tästä vielä mahdollista toipua, onko tilanne vain väliaikainen. Elämä on sitä joka tapauksessa. Toinen helpotus diagnoosin saamisesta olisi, että saisin nuo jatkuvasti tarvitsemani lääkkeet halvemmalla. Toisaalta kaikkein mieluiten olisin kokonaan ilman lääkkeitä. Tätä unelmaa on vaikeampi toteuttaa, ainakaan tällä tietoa. 

Ensimmäinen kysymys, joka saattaa tulla arvoisien lukijoiden ja kanssakuntoilijoiden mieleen on, että saako sitä nyt urheilla. Myönnän, että en tätä edes kysynyt. Järki sanoo, että niin kauan, kuin keuhkoputket rohisevat ja olo on näin surkea kuin nyt, ei ole mieltä taikka intoa ainakaan juosta. Tuntuu myös, että tuo kysymys on nyt vähemmän tärkeä kuin joku muu niistä lukuisista kysymyksistä, joita väkisin nousee mieleen. Osa niistä on varsin synkkiä, eivätkä ne jätä rauhaan. 

Sohvan pohjalla voimattomana lojuessani ja aprikoosihillolla höystettyä vaniljajäätelöä mutustellessani (sohvan pohjalle ei ulkona vallitseva auringonpaiste näy ja ikkunan taakse voi sulkea kaikki ihanat kesän tuoksut ja sen lisäksi vaaka on piilotettu juoksuvaatekorin taakse) kelailen mielessäni kaikenlaisia tulevaisuudenkuvia. Yritän nauttia niistä asioista, jotka ovat ennenkin tuottaneet minulle iloa heikkoina hetkinä. Yritän ylläpitää toiveikasta mieltä. 

Hankin esimerkiksi juuri uuden, upean kickbiken. Se odottaa yhä neitsytmatkaansa. Tarkoitukseni oli nyt elokuussa, kun vielä olen vapailla ennen uuden työharjoittelukauden aloittamista, huristella sillä pitkät matkat ympäri kotikaupunkia ja samalla koota suorituskykyni rippeitä, jotta mahdollisesti syyskuussa voisin aloittaa uudelleen maratonharjoittelun. Kikkarointi sopii mainiosti myös maratonohjelman palauttelu- ja lepopäivien ohjelmaksi. 

Totuuden nimissä on todettava, että uudet kickbiket ovat kalliita eikä opintotuen varassa elävällä aikuisopiskelijalla sellaiseen olisi ehkä edes varaa. Löysin kuitenkin eräästä pääkaupunkiseudun liikkeestä yksilön, joka on jossain vaiheessa saanut muutaman kolhun, mutta joka on muuten täysin käyttökelpoinen. Vähän sellainenhan olen itsekin. Niinpä meistä tuli heti kaverit. Ystävällinen myyjänuorukainen antoi kolhujen takia roiman alennuksen kauppahinnasta ja nyt Kikke odottelee kotonamme tositoimiin pääsyä, toivottavasti yhtä malttamattomana kuin minäkin. 

On sanottava, että alan olla väsynyt tilanteeseen. Lähes koko kesä on tuhrautunut sairastellessa eikä loppua tuskaisalle elolle ainakaan juuri nyt ole näkyvissä. Jokaikinen kesälomaksi tekemäni vaatimatonkin ulkoiluun tai mihin tahansa muuhun hauskaan liittyvä suunnitelma on kariutunut. Optimistisesta ja ikäisekseen ihan hyväkuntoisesta, joskin pulskeasta rouvashenkilöstä on tullut yskivä, turpea, kalpea ja huonotuulinen rahjus, joka ei jaksa enää kiivetä rullaportaissa. Olen suossa ja vajoan koko ajan sitä syvemmälle mitä kiivaammin potkin päästäkseni kuivalle maalle.

Tiedän, että tulossa on parempaa, vaikka kuinka lohduttomalta juuri tänään tuntuisi, mutta matka sinne (ai siis minne) on niin pitkä, mutkikas ja raastava ylämäki, että pelkkä ajatus ahdistaa.