Kuten lukemattomina syksyinä ennen tätä, ihmisten aloitettua arkisen yhteiselonsa ahtautumalla ruuhkabusseihin ja -juniin, avokonttoreihin, pukuhuoneisiin ja koululuokkiin, vain joitakin kokoontumispaikkoja mainitakseni, Suomen yli pyyhkäisee flunssa-aalto. Se kaataa vasta työnteon, opiskelun tai kuntoilun makuun päässeet kansalaiset ja pakottaa heidät pahimmillaan jopa viikkokausiksi puuduttavaan tyhjäkäyntiin. 

Kaappimaratoonari on yksi näistä kansalaisista.

Tämän syksyn flunssa on luonteeltaan ilmeisen tavanomainen. Ensioireina oli outoa väsymystä ja heikotusta, jota kesti pari päivää. Panin sen pitkien tietokoneen ääressä vietettyjen istuntojen piikkin. Lenkkeillessä nieluun nousi sitkeätä limaa ja syke heilahteli miten sattuu, mutta meno tuntui silti aivan normaalilta. Tiistaipäivän aikana leimahti kurkkukipu, lihassärky ja kehoa ravistelivat vuoroin kuumat ja vuoroin kylmät väreet. Päätä huimasi ja silmiä korvensi. Nenänpäässä viihtyi tippa. Tiistain ja keskiviikon välinen yö meni hiki- ja kuolalammikossa heittelehtiessä. Keskiviikkoaamuna päätin jäädä kotiin potemaan.

Soffapäiviä on nyt siis takana jo kaksi. Tilanne on sikäli typerä, että kuumetta ei ole juurikaan noussut, mutta suorituskyky on silti aivan olematon ja keskittymiskyky nollassa. Liikkeeseen tottunut keho voi vain maata sohvalla ja tuijottaa milloin mitäkin, vuotavin ja kutisevin silmin Tätä kirjoittaessa kurkunpäässä kirvelee siihen malliin, että yskä on nousussa. 

Väärältä, niin väärältä tämä kotiaresti taas tuntuu, vaikka onkin aivan tavanomainen tilanne. On vaikea uskoa, että vielä viikonloppuna ja maanantaina kirmailin iloisena raikkaassa alkusyksyn säässä, ja vielä viime viikolla käynnistelin peräti neljää erilaista opintoprojektia, kun nyt röhnötän reporankana sohvatyynyjen välissä. Eikä lohduta yhtään, että en ole ainoa.