Saako taas ruikuttaa?

Joskus tuntuu, että tämä vanha romu joutaisi jo romukoppaan. Kulkee se, mutta vaivalloisesti, epäluotettavasti ja ajoittain onnahdellen.

Lumet satoivat maahan ja pakkaset valtasivat ilmanalan, mutta ei talvi ole ennenkään minua estänyt ulkoilemasta.  Päinvastoin, olen aina pitänyt talvilenkkeilystä, valkoisista, kirkkaista maisemista ja viileästä ja helposti hengitettävästä ilmasta. Tällainen kuumakalle viihtyy muutenkin viileässä, kun ei tarvitse hikoillakaan niin paljon. Jäiset väylätkään eivät pelota hankittuani kunnolliset nastalenkkarit. Itse asiassa ostin ne jo viime talvena, mutten päässyt niillä baanalle kuin yhden ainoan kerran, ennen kuin sairastuin puoleksitoista kuukaudeksi johonkin sitkeään virusflunssaan ja lopputalvi kului telakalla. Nyt ne ovat päässeet enemmän käyttöön ja osoittautuneet varsin hyviksi menopeleiksi.  Icebug on monen muunkin talvilenkkeilijän suosikkimerkki.

Kaiken pitäisi siis olla kunnossa ja valmistautumisen seuraavaa koitosta varten hyvässä vauhdissa. Kuitenkin matkanteko tökkii. Olen sentään suhteellisen säännöllisesti päässyt lenkkeilemään, vaikka tietyissä runsaasti aikaa vievissä ja hermoja syövissä olosuhteissa ei ole tapahtunut toivottua muutosta eivätkä oikeastaan mitkään muutkaan jo kauan vireillä olleet kuviot ole edenneet kuten odotettu. Lenkkeily onkin ollut tervetullut stressinpurkutapa ja oikeastaan pitänyt minut edes jotenkin koossa kaiken melskeen ja epävarmuuden keskellä.

Kuitenkaan en pysty harjoittelemaan sellaisella teholla enkä sellaisia määriä kuin ehkä pitäisi. Unenpuute ja siitä aiheutuva uupumus tuhoavat parhaan treenivireyden. Kuljen ikään kuin puolitehoilla ja pitkät harjoitukset, jotka juuri nyt olisivat olennaisia, eivät tahdo onnistua.  Tai onnistuvat ne, jos sinnillä menen, mutta uuvuttavat sitten jälkeenpäin niin, että palaudun todella hitaasti. Onneksi pääpaino treeneissä voikin tässä vaiheessa olla kevytvauhtisissa ja pitkäkestoisissa harjoituksissa.

Yöunia häiritsee tuo jo aiemmin moneen kertaan kiroilemani sinällään täysin vaaraton haitta, asentohuimaus. Heräilen pyörivään oloon kerran toisensa jälkeen lähestulkoon joka yö ja monesti saan kunnolla unen päästä kiinni vasta  aamupuolella.  Uni voi olla katkonaista silloinkin. Liikunta kuitenkin auttaa asentohuimaukseen parhaiten, mutta mitään kovin rasittavia harjoituksia ei voi aina tehdä silloin kuin voisi tai pitäisi, kun riittämätön uni kalvaa voimia. Lenkkeillessäni en tuota huimausta kovinkaan usein tunne.

Esport Arenalla harjoitteluun olisi nyt mitä parhaimmat mahdollisuudet, mutta sinne meno on jo suoraan sanoen alkanut pelottaa treenin jälkeisen pahoinvoinnin takia. Ehkä annan asian olla vähän aikaa ja jatkan rataharjoituksia vasta joulunpyhien jälkeen.

Kaikesta tästä koneen natinasta ja kitinästä huolimatta olen ollut välillä aika reipaskin. Esimerkiksi kuluneella viikolla olen ottanut askelen kohti kahden lenkin päiviä. Tein kolmen päivän aikana yhden n. 18 km:n ja kolme n.10 km:n mittaista lenkkiä. Itsenäisyyspäivänä lepuuttelin ja perjantai-iltapäivän ja lauantai-iltapäivän välisenä aikana kipittelin vielä kaksi 2 – 2,5 h:n mittaista pitkistä, eli vuorokauden aikana kertyi 4,5 tuntia ulkoilua. Nyt viikonloppuna sää oli kaunis ja alkuviikkoa lauhempi. Pikkupakkasessa oli nautinnollista hölkötellä pitkin Pohjois-Helsingin erinomaisia lenkkeilyväyliä, vaikka auringonpaisteesta ei ollut tietoakaan.  Lauantaiksi olin alun perin kaavaillut Esport-päivää, mutta kehnojen yöunien jälkeen nukuin ns. pommiin, enkä enää puolenpäivän jälkeen viitsinyt lähteä rämpimään ruuhkan läpi kohti Espoota. Pelkät matkat sinne ja takaisin olisivat vieneet jo yli kaksi tuntia, joten käytin ajan mieluummin ulkoiluun.  Ikävä seuraus pitkistä ulkoiluista oli se, että kantapääni äityi uudelleen. Olen hoitanut sitä venyttelemällä sekä kuuma-kylmä-hoidoin ja uskoisin tilanteen olevan hallinnassa.

Ensi viikolla yritän tehdä niin monta työmatkalenkkiä kuin jaksan/ehdin ja viikonloppuna olisi tavoitteena taas jonkinmoinen tuplapitkis. Ehkä ne ovat peräti järkevin ja helpoiten muuhun hässäköintiin sovitettava tapa kehittää kestävyyttä.

Joka tapauksessa E24-kisa alkaa näyttää koko ajan suuremmalta haasteelta, ajoittain jopa liian suurelta. Kuten myös pari muutakin tapahtumaa, joihin olen haaveillut osallistuvani ensi vuoden aikana. Mielessä on käynytkin jättää kisahaasteet sivuun toistaiseksi ja keskittyä niihin uudelleen, kunhan nykyiset mielialaa, terveyttä, elämää ja ajankäyttöä piinaavat ja sitoutumisen estävät riesat on saatu pois päiväjärjestyksestä.