Tätä olen nyt itselleni toistanut toistamasta päästyäni. En ole vielä täysin vakuuttunut.

On myönnettävä (minusta tuntuu että olen viime aikoina käyttänyt tätä ilmaisua tosi usein) että viime päivien olotila ei ole suoranaisesti houkutellut lähtemään lenkille, mutta nyt, kun enin tukkoisuus on huolellisen lääkitsemisen ansiosta hellittänyt, menojalka vipattaa aivan sietämättömästi. Tänään ajelimme aviomiehen kanssa markettiin ruokaostoksille, ja näin varmaan viisitoista iloista ja kevytjalkaista lenkkeilijää matkalla. Tuijotin heitä auton ikkunasta nenä litteänä. Ikkunaan jäi kuolaa ja mies ei tykännyt siitä.

Kauhea vaihe tämä puolikunto, kun pystyy jo tekemään asioita muttei täydellä teholla.

Mutta positiivista ajattelua täytyy aina edes yrittää. Olen ehtinyt tekemään paljon sellaista mikä normaalisti jää tekemättä. En tarkoita mitään siivouksia, vaan olen lukenut lukemattomia lehtiä, esimerkiksi uusimman Juoksijan, ja sen uuden alaan liittyvän, Juoksu & Hiihdon. Fitness on vielä tuossa odottamassa. Ella Fitzgeraldin elämäkerta on melkein luettu myös. Ja olen puhunut puhelimessa. Yleensä en juurikaan puhu puhelimessa enää työajan jälkeen.

Tärkeimpänä kuitenkin mainittakoon se, että olen ollut sataprosenttisesti läsnä lasten vaikeina hetkinä. Kerroin tuolla toisaalla lemmikkihamsterimme menetyksestä. Suru on ollut puserossa vielä tänään, mutta huomenna saamme onneksi serkkupojat yökylään ja he tuovat toivottavasti mukanaan muuta ajateltavaa. Lasten täytyy tietenkin saada käydä menetyksensä läpi omaan tahtiinsa, mutta monen päivän itkukaan ei tuo lemmikkiä takaisin, joten on vain yritettävä jatkaa elämää.

Viikonlopun yli vielä lepäilen, mutta jos ei tämä yskäksi enää muutu, niin ensi viikosta en mene lupaamaan mitään.