Elämäni ensimmäinen kotikaupungin massamaraton oli määrä juosta helteisessä säässä, mutta kisapäivän aamun ukkonen jyrähteli pahimmat paahteet pois. Tilalle tuli ahdistava kosteus.

Starttihetkellä ilma oli kuin vasten kasvoja läiskäisty märkä pyyhe. Lähtöalueella karsinat oli tupattu liian pienelle alueelle, ja kun kokemattomana ensikertalaisena ajauduin väärän tavoiteajan alueelle, ja startti olisi minä hetkenä hyvänsä, ei auttanut muu kuin loikata korkean aidan yli yleisön joukkoon ja kipittää sitä kautta väljempien vetten kautta ihmismassan hännille, missä 5.30-tavoiteajan jänisjuoksijana paikkani luonnollisesti oli. Aika kului oudon hitaasti kuumuudessa starttipistoolin pamausta odotellessa, mutta jutustelu muiden juoksijoiden kanssa helpotti.

Jänikset olivat tavanneet toisensa jo edellisenä iltana palaverissa Kisahallilla. Meitä oli 5.30-ryhmässä kaikkiaan viisi. Samassa tilaisuudessa jaettiin viirit ja paidat, jotka olivat väriltään neonkeltaiset, mutteivät muilta ominaisuuksiltaan yhtä häikäisevät. Valitsin paidan, joka niskalapun perusteella oli kokoa XS, mutta joka olisi voinut yhtä hyvin toimia lainapeitteenä. Hengitti myös yhtä hyvin kuin lainapeite. Jäniskollegalta saamani neuvon mukaan tuunailin paitaa hakaneuloilla jo perjantai-iltana lyhyemmäksi napapaitamalliksi ja ennen starttia käärin vielä hihatkin olkapäihin asti. Kisalookin täydensivät vielä OKSI-lippis (ent. JUOKSIJA-lippis), lyhyet shortsit sekä suosikkikenkäni Nimbukset. Vyölaukkuun valmistin kolme pullollista suolalla terästettyä Puhtia sekä kourallisen suolatabletteja paitsi omaan käyttöön myös yleiseen jakeluun tilanteen niin vaatiessa.

Viimein laukaus ilmeisesti kajahti, koska letka lähti liikkeelle. Alustavasti oli sovittu, että startissa menetetyt minuutit otettaisiin hissuksiin takaisin puolimatkaan mennessä. Lisäksi oli puhe, että jokainen ryhmämme jäniksistä vuorollaan olisi "vetovastuussa" eli pitäisi huolen oikeasta vauhdista. Minullekin noviisille tällainen vuoro annettiin, enkä tietenkään osannut edetä riittävän hitaasti.

Ryhmän liepeille jäi mukavasti juoksijoita seuraamaan vauhtiamme. Etenimme tappavan tehokasta, ompelukonemaisen kevyttä ja tiuhaa askelta. Otimme tasaisesti kiinni startin viivettä. Juttelimme muiden juoksijoiden kanssa ja vilkuttelimme katujen varsille kerääntyneelle yleisölle. Sää oli pilvinen mutta poutainen ja - kuten todettu - hyvin lämmin, joten paljon väkeä oli lähtenyt liikkeelle juoksijoita kannustamaan. Täytyy myöntää, että kotikaupungin väen iloinen asenne oli myönteinen yllätys. Liikennejärjestelytkin pelasivat paremmin kuin olin epäillyt, eikä loppupään menijöitä seisotettu kertaakaan autojen takia. Sen sijaan ruokahuolto tökki. Ihmettelin kovasti, kun aika pitkän aikaa puolimaratonin jälkeen kyselimme huoltajilta kiinteän evään, esim. banaanien perään, ja saimme tylyn vastauksen, että vasta 30 km:n kohdalla! HÄH!?

Juomapisteitä oli ainakin minun tarpeisiini riittävästi, ja saamiemme ohjeiden mukaan kannustimme jänisryhmän kanssa eteneviä juoksijoita juomaan joka kerta edes vähän. Itsekin nappasin aina pari mukillista vettä, joista toisesta join ja loput kaadoin niskaani, päähäni ja käsivarsilleni. Vesi oli kylmää ja raikasta, mikä oli hieno asia. Puolimaratonin kohdalla rupesin myös vähin erin tyhjentämään Puhtipulloja. Suola teki terää, sillä hikoilin aivan mielettömästi. Kiittelin onneani, etten ollut pyrkinyt tai joutunut kovempivauhtiseen ryhmään. En tiedä, miten olisi käynyt. Nyt etenin koko ajan mielestäni hyvissä voimissa ja yritin parhaani mukaan kannustaa muita, etenkin ensikertalaisia. Ainoa harmi oli kaihertava nälän tunne, joka voimistui hetki hetkeltä puolimaratonin jälkeen.

Pysyimme ilmeisen hyvin tahdissa ainakin noin 35 - 36 km:n kohdille asti. Siitäkin huolimatta, että 30 km:n jälkeen luvatut kiinteät makupalat näyttivät loppuneen kesken. Jäljellä oli vain suolakurkkuja, suolakurkkuja ja suolakurkkuja. Kerran näin banaaneja, mutta sillä hetkellä vatsani oli täynnä vettä. Ajattelin ottaa banaania myöhemmin, mutta uutta tilaisuutta ei kuitenkaan tullut, tai en sellaista havainnut. 28 km:n kohdalla jäniksille tarjottiin geelejä, mutta niitähän en ole oikein koskaan saanut kurkustani alas.

Kuulin jonkun jäniksen valittelevan jalkavaivoja, ja jotkut jäivätkin aika ajoin vähän kauemmaksi taakse. Minä etenin pitkän matkaa melkein samojen juoksijoiden kanssa, ja saimme hienosti matkaa taitetuksi. Pian Lauttasaaren jälkeen kuitenkin huomasin yhtäkkiä, että muut jänikset olivat kadonneet näkyvistä kokonaan.

Paniikki uhkasi. En ollut varustautunut vetämään joukkoa aivan yksinäni. Minulla oli kilometritaulukko, mutta kelloni ei ollut täysin synkassa sen kanssa, vaan epämääräisesti pari minuuttia myöhässä. Lisäksi oli otettava huomioon starttiviive, joka sai väsyneen pääni kuvittelemaan, että minun oli tähdättävä 5.30-nettoaikaan, eikä bruttoaikaan. Niinpä ensin vähän aikaa hidastelin ja odottelin, että joku muista jäniksistä saisi meidät kiinni. Näin kävikin, ja ilmeni, että muilla oli ongelmia. Oli lähdettävä vetämään joukkoa kohti maalia, keinolla millä hyvänsä.

Ynnäsin aikoja ja tulin aluksi siihen tulokseen, että olimme jäljessä aikataulusta. Kiihdytin vauhtia. Kuitenkin pian joku kokeneempi osasi sanoa, että ilmeisesti olemmekin edellä. Hiljensin vauhtia. Lopulta en osannut tehdä muuta kuin yrittää pysytellä kilometritaulukon lukemissa ja vähentää siitä aina pari minuuttia.

Kerroin mukanani kulkeville, että tilanne on, että olen nyt yksin, noviisijänis, enkä ole täysin varma aikataulun pitävyydestä. Sain ymmärrystä osakseni. 5.30-menijät eivät ole mukana niin tiukoin tavoittein kuin jotkut huomattavasti nopeammat juoksijat, mutta asennetta piisaa sitäkin enemmän. Maaliinpääsy kiilteli monien silmissä niin kirkkaana, että pienet minuutin tai parin heitot eivät näyttäneet haittaavan. Niinpä jatkoimme tasaisesti tepsutellen sitkeästi kohti maalia. Jakelin vyölaukustani suolatabletteja muutamille uupuneen ja kramppaavan oloisille. Joku osasi niitä minulta pyytääkin.

Ehkä kymmenkunnasta juoksijasta (vaikea sanoa tarkemmin) muodostunut joukkomme hajosi ns. Tilkan mäen kohdalla. Kolme-neljä juoksijaa liittyi seuraani taas Mannerheimintiellä. Jatkoimme sitkeästi tasavauhtista menoa, yleisö kannusti baarien terasseilta, katujen varsilta ja talojen ikkunoista. Aurinko pilkahteli ja olo oli mainio, uskallanpa sanoa myös heidän puolestaan, jotka olivat rankemman kautta matkaansa tehneet mutta nyt, ylpeinä itsestään ja saavutuksestaan askel askeleelta lähestyivät suurta päämäärää. Sain heidän katseistaan voimaa itsekin, vaikka oloni oli hieman hätäinen ja kenties pettynyt, kun pelkäsin mokanneeni koko homman ja ryypänneeni määräajat pahemman kerran. Mutta sitä tunnetta ei sopinut näille sankareille liikaa surkutella, vaan oli iloittava ja nautittava siitä, että yhä olimme liikkeellä. Ja juosten!

Lähestyimme maalialuetta, ja kohtasin h:n joka oli jo saavuttanut maalin ja kulki nyt reittiä vastaan. Oli hienoa nähdä tutut kasvot ja saada pari kannustavaa sanaa. Vatsani murahteli vihaisesti joka kerta kun katseeni kohtasi jotain syötäväksi kelpaavaa.

Emme olleet ihan tolkuttomasti myöhässä. Kello näytti aikaa 5.33.xx, kun ylitinmme maaliviivan pienen, hassun, viiden metrin mittaisen loppukirin jälkeen. Tämä oli siis bruttoaika. Vielä tuolloin kuvittelin, että nettoaika olisi lähellä oikeaa, ja se olikin 5.28.xx, joka siis kuitenkaan ei ollut ratkaiseva.

No mutta: kanssani maaliin tulleet eivät ainakaan siinä vaiheessa valittaneet, vaan kiittivät seurasta ja vaikuttivat kaikin tavoin tyytyväisiltä itseensä ja juoksuunsa. Aiempina vuosina maaliin on tultu parin sekunnin tarkkuudella, mutta minusta ei tällä kertaa niin jämäkkään työskentelyyn ollut. Ehkä ensi vuonna - jos vielä huolitaan mukaan - osaan säätää omankin kelloni oikein.