Syksy on tullut. Päivällä voi paikoitellen vielä aurinko lämmittää hienkin pintaan, mutta illan pimettyä värit, tuoksut ja lehtien kahina lenkkitossujen alla paljastavat totuuden: kesä on ohi.

Tänään tein ensimmäisen pimeän ajan lenkkini sitten kevään. Alkuilta sujui perhevelvollisuuksien parissa ja päivällisnakkimuusia sulatellen, mutta yhdeksän jälkeen olo tuntui kevyeltä ja tummenevat tiet alkoivat vetää puoleensa. 

Olenhan useaan kertaan kitissyt, kuinka toisinaan valvon myöhään ja/tai nukun huonosti ja sitten taas toisaalta aamuisin en tahdo millään päästä sängystä ylös. Viime aikoina olen nukkunut peräti hyvin, mutta seuraus tästä ei ole suinkaan ollut se, että pomppaisin aamulla virkeänä päivän askareisiin, vaan päinvastoin, jatkaisin unia vaikka kuinka pitkään. Uni tuottaa unta, niin se kai menee. Joka tapauksessa edelleen valvon toisinaan myöhään, olen epäilemättä ilta- ja yöihminen. Syksyssä parasta ovatkin juuri yhä aikaisemmin pimenevät illat. Aistit herkistyvät, silmät lepäävät, pimeyteen on helppo kätkeytyä ja kadota. 

Niinpä sujahdin lenkkitamineisiini ja ovesta ulos. Lähdin kiertämään vanhaa kunnon T1-lenkkiä vastapäivään. Olen jo parikin kertaa käynyt verestämässä askelia näillä talvireiteilläni, jotka kulkevat asuttujen alueiden läpi ja ovat kauttaaltaan valaistuja. Sen verran minäkin kunnioitan pimeyttä ja sitä, mikä voi sen kätköissä lymytä. Pimeään astuminen onkin oikeastaan pahinta - kun ei näe eteensä, ei yhtään tiedä, mitä odottaa. Mutta kun silmät ovat tottuneet, saakin huomata, ettei pimeydessä ole mitään pelättävää. Pimeys on sitä, että valo puuttuu. Muuten kaikki on aivan samanlaista kuin ennen. 

Hölköttelin aluksi rauhallista tahtia, totutellen uuteen ympäristöön. Kuu loisteli lähes kirkkaalla taivaalla. Vain muutama pilvenhattara lipui sen ylitse. Ilma oli niin lämmin, että pärjäsin hyvin lyhythihaisessa paidassa ja capritrikoissa. Suomen ilmastossa onkin parasta juuri se, että olosuhteet muuttuvat niin paljon eri vuodenaikoina. Aina olosuhteet eivät muutu parempaan suuntaan, mutta vaihtelu virkistää ainakin minua. Varusteistahan kaikki on vain kiinni, ja talvella ulkoileminen on aina tietynlainen haaste, joka on vain kohdattava ja voitettava. 

Pukinmäenkaaren jälkeen aloin vähitellen kiihdyttää vauhtia. Aluksi meno tuntui vähän raskaalta (nakkimuusiateria olikin tukevampaa kuin kuvittelin), mutta yritin vain rentoutua ja annoin jalkojen viedä. Yritin olla pakottamatta askelta mutta silti pysyä hyvässä vauhdissa. Pian tunnelma jo keveni ja pistin musankin kovemmalle. Siitäpä askel keveni ennestään. Ilma oli entisestään viilennyt ja tuntui kulkevan ongelmitta. Valimotien pitkälle suoralle saapuessani jouduin hetken odottelemaan liikennevaloissa, mutta loppumatka meni ilman pysähdyksiä tai muita häiriöitä. Kukapa niitä olisi aiheuttanutkaan, kun juuri muita ei muutamaa autoilijaa lukuunottamatta ollut liikkeellä kuin minä.